Darling Companion kotikatsomo

Käsikirjoittaja-ohjaaja Lawrence Kasdan muistettaneen parhaiten lännenelokuvistaan Silverado (1985) ja Wyatt Earp (1994). Näiden kahden kohtuukelvollisen westernin jälkeen Kasdanin ohjaustyöt eivät ole olleet kaksisia. Vuoden 2003 Stephen King -filmatisointi Unensieppaaja oli sen verran ankara pohjakosketus, ettei miestä ole vuosikymmeneen elokuvarintamalla näkynyt.

Nyt Kasdan on tehnyt paluun yhdessä vaimonsa Megin kanssa käsikirjoittamallaan draamakomedialla Darling Companion. Diane Keatonin esittämä Beth löytää tyttärensä kera moottoritien kupeesta huonovointisen koiran, joka eläinlääkärikäynnin jälkeen saa kodin Bethin luota miehensä Josephin (Kevin Kline) vastusteluista huolimatta. Vuotta myöhemmin vietetään tyttären ja hauvelin pelastaneen eläinlääkärin häitä kauniissa vuoristomaisemissa. Nuorenparin lähdettyä häämatkalle vanhukset jäävät metsämökin rauhaan, mutta auvoisa eloa ei kestä kauan, kun Joseph hukkaa Freewayksi ristityn koiran metsään. Alkaa koiran etsintä.

Samalla olisi voinut etsiä myös elokuvan tarkoitusta, sillä tekeleen tarkoitusperät jäävät tyystin hämärän peittoon. Kyse ei ole koiraelokuvasta ja ihmissuhdedraamaksikin tarina on jokseenkin päämäärätön. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että kokenut keski-iän ylittänyt tekijäkaarti on viettänyt pari viikkoa lomaa vuoristomökillä ja sivussa on kuvattu vasemmalla kädellä kirjoitettua käsikirjoitusta oikean käden pidellessä punaviinilasia.

Kummallisinta elokuvassa on, ettei koiran katoaminen toimi oikeastaan minkäänlaisena draaman moottorina tai jännitteen luojana. Rakkaan perheenjäsenen hävittyä sitä kyllä etsitään, mutta pääosa ajasta menee puhumiseen ja olemiseen. Yleensä tämän tyyppisissä draamoissa henkilöhahmot kehittyvät tai kasvavat jonkin tapahtuman tai asian myötä, mutta Darling Companionissa yksikään elokuvan lukuisista henkilöhahmoista ei kehity tai kasva mihinkään. Suurin katsomisjännite lepääkin siinä, ehtiikö elokuvan aikana hahmottaa, keitä sekavan henkilögallerian kaikki hahmot ovat ja onko heillä mitään virkaa itse tarinassa.

Kun elokuvan kerronnan eteenpäinviemisessä luotetaan yksinomaan ihmisten välisiin keskusteluihin, soisi käsikirjoituksen kirjoitetun terävällä kynällä. Hyvin kirjoitettu sanailu pelastaa joskus draamankaareltaan jännitteettömän elokuvan. Kasdaneiden kynät ovat olleet kuitenkin perin juurin tylsät. Lopputulos on kaikilla tasoilla mitäänsanomaton ja tylsä. Ajanhukkaa.