Dark Water kotikatsomo

Dark Water on upea ja hienostunut kauhuelokuva, joka surumielisyydellään todella koskettaa. Se on synkkä ja pelottava, mutta myös herkkä ja kaunis. Tarina on yksinkertainen, mutta toimiva kietoutuessaan äidin, lapsen ja veden ympärille. Ohjaaja Hideo Nakata ja kirjoittaja Koji Suzuki ovat selvästikin viehättyneitä yksinhuoltajaperheisiin, kasvottomiin tyttöihin ja suuriin vesimääriin. Samat teemat ovat käytössä myös kaksikon kulttimaineeseen jo kirinneisiin Ringussa (1998) ja Ringu 2:ssa. Voisi kuvitella, että kun vanhat kikat otetaan uusiokäyttöön, niin ne lakkaavat toimimasta, mutta ihme kyllä pikkutyttö tukka silmillä jaksaa yhä vaan säikyttää.

Elokuva on surullinen tarina äidistä ja tyttärestä. Yoshimi Matsubaran avioero miehestään on riitaisa ja hän joutuu taistelemaan tyttärestään Ikukosta. Yoshimin pitää saada nopeasti työpaikka ja asunto saadakseen pitää Ikuko ja niinpä he päätyvät vanhaan raihnaiseen taloon, jossa ei näytä vesiputket pitävän ja hiuksia löytyy juomavedestä. Yoshimi ja Ikuko saavat pian kutsumattoman vieraan, kun pieni kummitustyttö yläkerrasta alkaa riivaamisen.

Dark Water pohtii äidin ja lapsen suhdetta hieman uudelta kantilta. Monesti äiti esitetään elokuvissa joko hyvänä ja täydellisenä äitinä, joka uhraa kaikkensa lastensa vuoksi tai sitten hän on huono ja katala äiti, joka ei rakasta lapsiaan. Dark Waterissa äiti on ihminen - rakastava, mutta heikko. Hän on yksin lapsensa, menneisyytensä ja yhteiskunnan asettamien paineiden kanssa. Yoshimi tuntee ymmärrettävästi vetoa pikku kummitukseen, joka edustaa Yoshimille paitsi tytärtä, myös Yoshimia itseään, yksinäistä ja hylättyä.

Hideo Nakata käyttää mestarillisesti perinteisiä kauhun keinoja. Ei tarvita mitään ihmeellisyyksiä, vaan aivan yksinkertaisin keinoin saadaan ainutlaatuista tunnelmaa aikaan. Elokuva on niin ihastuttavan vanhanaikaiseen tyyliin tehty, että sekään ei tunnu haittaavan, vaikka aave liukuu hyytävästi eteenpäin kuin olisi rullat jalassa. Dark Waterin salaisuus on siinä, että katsojaa ei säikytellä sillä mitä hän näkee, vaan sillä mitä hän ei näe. Asioita ei väännetä rautalangasta, vaan ohjaaja uskoo katsojien keskuudesta löytyvän myös älyllisiä olentoja normaalilla mielikuvituksella varustettuna. Hidas alku on jotain mitä länsimaalaiset eivät aina osaa arvostaa, mutta tässä sitä käytetään luomaan syvyyttä ja tekemään katsojalle selväksi, että samalla kun kamera ei näytä meille kaikkea, myöskään Yoshimi ei kerro meille kaikkea.

Valitettavasti dvd ei sisällä ollenkaan varsinaisia ekstroja, mikä on melkoinen pettymys. Poisjätetyt kohtaukset ja ohjaajan kommentit olisivat olleet varsin mielenkiintoista kuultavaa.