Dancing at the Blue Iguana kotikatsomo

Rakastetun Il Postinon (1994) ohjaaja Michael Radford on kyhännyt kasaan meillä suoraan videona julkaistavan elokuvan viidestä stripparista. Dancing at the Blue Iguana on ilmestyessään jo neljä vuotta vanha. Elokuva perustuu improvisaatiotyöpajaan, johon osallistui useita b-listan tähtösiä. Työpaja oli varmasti erittäin kasvattava kokemus siinä mukana olleille, mutta käsikirjoitus ja editointi eivät onnistu pitämään elokuvaa kasassa. Lopputulos on hajanainen indie-henkinen höpötyselokuva, joka olevinaan jaloista tarkoitusperistään huolimatta päätyy näyttämään lähinnä tissejä ja stringejä.

Dancing at the Blue Iguanaa ei voi olla vertaamatta Atom Egoyanin niin ikään tyttöklubilla tapahtuvaan Exoticaan (1994). Exotican alkuosa on näennäinen hajanainen, mutta elokuvan loppu tarjoaa yllättävän hienon avaimen sen alun ymmärtämiseen. Toisin on Radfordin elokuvassa. Siinä kylvetään erilaisia epämääräisiä ennakointeja, jotka eivät loppujen lopuksi johda mihinkään. Oliko venäläinen palkkamurhaaja ihan pakollinen lisämauste? Entä Exoticasta tutun Elias Koteaksen hahmo? Olisiko Sullyn (Koteas) ja Stormyn (Sheila Kelley) suhdetta pitänyt jotenkin avata lisää?

Improvisointi voi olla tehokas metodi elokuvaa tehdessä. Mike Leigh on osoittanut tämän monta kertaa. Leigh on kuitenkin rajannut ja muotoillut elokuviaan paremmin kuin mitä Radford tässä tekee. Blue Iguanassa huomaa näyttelijöiden kiusallisen usein suoltavan suurin piirtein mitä sylki suuhun tuo. Sitä paitsi stripparit ovat kovin kliseisiä tyyppejä. On miellyttämishaluinen teinityttö Jessie (Charlotte Ayanna), bimbo pilvipimu Angel (Daryl Hannah), karski rockmuija Jo (Boundista tuttu Jennifer Tilly) ja älykkörunoilija Jasmine (Sandra Oh).

Työpajan tarkoituksena oli tuottaa jotenkin erilainen strippauselokuva, mutta jo lähtökohta eli klubilla työskentelevän naisryhmän kuvaaminen tuntuu loppujen lopuksi tavanomaiselta ratkaisulta. Jos haluttaisiin tehdä oikeasti erilainen stripparielokuva, olisi parasta ottaa keskiöön jonkin yksittäisen stripparin elämän seuraaminen, eikä klubi sinänsä. Nyt on kovin ilmeistä, että elokuvassa on viisi naista, jotta katsojille löytyisi jokaiselle jotakin ja jotta mahdollisimman moni näyttelijätär pääsisi harjoittelemaan tankotyöskentelyä. Tällaisia elokuvia tehdään ihmisille, jotka eivät uskalla mennä strippiklubille, mutta ovat kiinnostuneita niiden maailmasta. Elokuva olisi tyystin erilainen, jos sen lähtökohta olisi ollut hyvä tarina.

Itse elokuvaa hiukan jopa mielenkiintoisempi on dvd:n lisämateriaalina oleva noin tunnin mittainen, valitettavasti tekstittämätön dokumentti, jossa Daryl Hannah kertoo kenttätutkimuksestaan oikealla strippiklubilla. Dokumentissa Hannah rakentaa Angelin hahmoa ja tarkkailee strippareiden elämää. Hannah lienee pitkästä aikaa ajankohtainen Tarantinon Kill Bill -elokuvien ansiosta, mikä on saattanut vaikuttaa tämänkin elokuvan julkaisemiseen juuri nyt. Ainoa syy, miksi elokuva on lievästi kiinnostava on nimenomaan Hannahin luoma hahmo Angel. Hän on surullisen pihalla, mutta kaikkia kohtaan ystävällinen pimu. Näyttelemisen tai käsikirjoittamisen kanssa työkseen tekemisissä olevia juuri dokumentti saattaa hiukan kiinnostaa, mutta elokuva itsessään turhauttaa ja haukotuttaa, vaikka sen naiset ovatkin kauniita. Se ei nyt kuitenkaan riitä. Katsokaa Exotica!