Butcher’s Crossing kotikatsomo

Lännenkirjallisuuden romantisoiduilla sankaritarinoilla pyyhittiin pöytää viimeistään Cormac McCarthyn (1933–2023) väkevällä Veren ääriin -romaanilla (Blood Meridian, 1985). Amerikkalaisen kirjallisuuden kaanoniin nostetun teoksen myötä lännentarinoita alettiin kertoa historiallisesti realistisemmilla äänenpainoilla, mikä varsin pian näkyi myös elokuvissa. Westerneihin virinneen uudenlaisen näkökulman voi olettaa tuoneen uutta arvostusta myös John Williamsin (1922–1994) romaanille Butcher’s Crossing (1960).

Vain neljä romaania kirjoittanut Williams tunnetaan parhaiten teoksistaan Stoner (1965) ja Augustus (1972). Näitä edeltänyt neljän miehen biisoninmetsästysretkestä kertova Butcher’s Crossing mainitaan nykyään yhä useammin McCarthyn Veren ääriin -romaanin rinnalla puhuttaessa modernista lännenkirjallisuudesta. Eikä syyttä.

Molemmat romaanit ovat kiinnostaneet myös elokuvantekijöitä. McCarthyn teosta ovat yrittäneet tuoda valkokankaalle useat nimekkäät tekijät aina Ridley Scottista lähtien. Tiettävästi nykyisin vireillä olevan filmaushankkeen ohjaajaksi on istutettu John Hillcoatia, joka on vastannut jo yhdestä McCarthyn teoksen vaikuttavasta filmatisoinnista Tie (The Road, 2009).

Jokainen Veren ääriin -romaanin lukenut ymmärtää teokseen liittyvät elokuvasovituksen haasteet. Butcher’s Crossing on sen sijaan lähtökohdiltaan helpompi, sillä miesporukan talven yli venähtävä erämaaseikkailu on tarinaltaan suhteellisen suoraviivainen. Helppous on kuitenkin näennäistä. Williamsin romaanin hienoudet ovat jossain aivan muualla kuin juonellisen tarinan tasolla.

Butcher’s Crossingissa tarina on lähinnä väline käsitellä neljän erilaisen hahmon kautta inhimillisiä piirteitä, jotka hiertävät humaaniakin ihmiskäsitystä. Samalla piirtyy lohduton kuva ihmisen tuhovoimasta tämän ymmärtämättömyydessä nähdä itseään suurempia kokonaisuuksia. Ja kaiken tämän Williams kietoo aisteja hivelevään kuvaukseen neitseellisestä erämaasta, joka modernin ihmisen myötä on menetetty.

Williamsin teoksen syvälliset teemat ovat saattaneet siintää elokuvantekijöiden haaveissa, mutta elokuvan saralla kohtalaisen tuntematon käsikirjoittaja-ohjaaja Gabe Polsky ei ole elokuvasovitukseensa suurempia teemoja tavoittanut. Hänen Butcher’s Crossingistaan tulee mieleen Nicolas Roegin ohjaama Pimeyden sydän (Heart of Darkness, 1993), joka oli visiotonta Joseph Konradin (1857–1924) samannimisen klassikkoromaanin (1902) kuvittamista.

Konradin romaanista on tehty myös kokonaan toisenlainen elokuvasovitus Francis Ford Coppolan toimesta. Coppola ei sovittanut Konradin kirjan tarinaa elokuvaksi vaan jalosti sen teemat omaksi itsenäiseksi elokuvateokseksi Ilmestyskirja.Nyt (1979). Jotain vastaavaa olisi toivonut Williamsin Butcher’s Crossingista. Kenties joku tuleva Coppola vielä tarttuu Williamsin teoksen teemoihin ja erämaakuvaukseen.

Toistaiseksi on tyydyttävä katsomaan romaanista tehtyä kuvakertomusta, jossa kaljuksi ajellun Nicolas Cagen esittämä biisoninmetsästäjä Miller johtaa porukkansa vuorten ympäröimään ja biisoneita vilisevään laaksoon. Maisemallisesti ollaan oikean äärellä, mutta miljöö jää ahtaaksi ja lavastetuksi. Jo itse Butcher’s Crossing, biisoninnahkojen myynnin ympärille syntynyt kyläpahanen, näyttäytyy elokuvassa enemmän jonkin lännensarjan kulissina kuin rajaseudun viimeisenä varastojen täydennyspaikkana.

Itse metsästysreissusta muotoutuu monotoninen etenemiskuvaus paikasta ja tapahtumasta toiseen. Elokuvan paikoin kömpelöistä siirtymistä huomaa, että materiaalia on todennäköisesti kuvattu enemmän ja kestoa on leikkausvaiheessa karsittu rajulla kädellä, jotta elokuva on saatu tiivistettyä noin sataan minuuttiin. Lopputulos on silti kerronnallisesti pitkäveteinen.

Ongelmallisinta on kuitenkin elokuvan hengettömyys suhteessa kirjalliseen alkuteokseensa. Lännentarinoiden ja erämaakertomusten tavanomaisia polkuja ideattomasti tallova Butcher’s Crossing ei itsessään saa kiteytettyä edes ilmeisintä sanottavaansa vaan lopussa sekin kerrotaan vanhoin valokuvin ja selittävin tekstein. Niiden pysäyttävyyttä ei käy kieltäminen. Eurooppalaisten Pohjois-Amerikan mantereelle kylvämän tuhon mittakaava vetää hiljaiseksi.