Berlin Alexanderplatz kotikatsomo

Alfred Döblinin klassikkoromaani, modernismin merkkiteos Berlin Alexanderplatz (1929) näytti Saksan sykkivän Weimarin tasavallan rappiotilan ja tavallisten ihmisten elämän haasteet vankilasta vapautuvan päähenkilönsä Franz Biberkopfin sekä montaasinomaisen kerrontansa kautta. Teos filmattiin tuoreeltaan jo vuonna 1931 ennen natsien valtaannousua, mutta sen tunnetuin sovitus on kiistatta Rainer Werner Fassbinderin mammuttimainen 14-osainen televisioelokuva vuodelta 1980. Fassbinderin versio käsitteli monitasoista alkuteostaan tyhjentävästi intellektuaalisen melodraaman keinoin.

Uusin tulkitsija Burhan Qurbani seuraa edeltäjiensä jalanjäljillä päivittäen romaanin elokuvaversion omaan aikaansa ja esittämään 2020-luvun Saksan ja maailman kipukohtia, erityisesti pakolaiskriisiä ja huumekauppaa. Qurbanin Berlin Alexanderplatz (2020) ottaa tunnettuun tarinaan rohkeasti täysin uudenlaisen suunnan pyrkien sisällöllisen tai muodollisen uskollisuuden sijaan käsittelemään samoja tuttuja teemoja, kuten urbaania vieraantuneisuutta, rakkautta ja väkivaltaa.

Vaimonsa Idan Välimeren ylityksessä menettänyt Francis (Welket Bungué) huuhtoutuu Etelä-Euroopassa rannalle ja päättää aloittaa uuden elämän Berliinissä luvaten pysyä hyvänä ihmisenä. Passittomana ja rahattomana hän kuitenkin ajautuu vetovoimaisen huumediilerin Reinholdin (Albrecht Schuch) kumppaniksi päätyen yhä syvemmälle suurkaupungin alamaailman verkostoihin. Pelastuksena saattaisivat toimia Francisin kohtaama Eva (Annabelle Mandeng) tai prostituoitu Mieze (Jella Haase), johon hän rakastuu syvästi, mutta onko mahdollisuus uuteen elämään tuomittu epäonnistumaan.

Francis on pakolaisena yhteiskunnan ulkopuolinen kuten vankilasta vapautuva kirjallinen esikuvansa. Fassbinderin teoksessa nähdyt vaimon murha ja väkivaltaisiin taipumuksiin palaaminen puuttuvat uudesta sovituksesta, ja Francisin menneisyyden synnit jäävätkin hieman epämääräisiksi eikä hetkellinen muutos moraalintuntoiseksi ihmiseksi vakuuta. Rikolliseen maailmaan siirtyminen tapahtuu nopeasti ilman suuria tunnontuskia, vaikka mistään Scarface – arpinaaman (1983) tasoisesta rikosmaailmassa tapahtuvasta pakolaisen noususta ja tuhosta ei kuitenkaan ole kysymys.

Welket Bungué onnistuu saamaan katsojan puolelleen luotettavana Francisina, joka muodostaa vastakohdan Albrecht Schuchin arvaamattomalle Reinholdille, joka puolestaan ei aivan tavoita Fassbinderin filmatisoinnissa näytelleen Gottfried Johnin aiemman roolin kompleksisuutta. Francisin ja hänet suurkaupunkiin tutustuttavan Reinholdin suhteeseen on haettu elokuvan Keskiyön cowboy (Midnight Cowboy, 1969) piirteitä. Evan merkitystä taas on typistetty, mutta Miezen hahmoa on modernisoitu ja hänen ja Francisin riippuvuussuhde on käännetty ylösalaisin.

Elokuvan juonen kehykset ja hahmot tulevat Döbliniltä, mutta muut syvällisemmät tasot on jätetty pois lukuun ottamatta Francisin näkyjä ja kertojaäänen käyttöä. Kerrontaa on jouduttu suoraviivaistamaan ja jokapäiväisen elämän kuvausta karsimaan, mikä toimii ratkaisuna parhaiten yleisölle, joka ei tunne kirjan tarinaa mutta arvostaa kansainvälisiä rikoselokuvia.

Berlin Alexanderplatz luottaa kuitenkin omiin vahvuuksiinsa ja alkuteokseen tarinaan, jonka momentum kiihtyy loppua kohden. Suora vertailu Fassbinderin elokuvaan on jo teosten kestosta johtuen epäreilua, mutta kuvakerronaltaan ja neonvärien käytöltään Qurbanin versio loistaa omassa luokassaan. Aikaisempiin teoksiin uutta tuovana ja niiden teemoja kehittävänä elokuvana paluu Berliiniin on siis perusteltu.