Baby Boy kotikatsomo

John Singleton oli jonkinasteinen kohunimi kymmenisen vuotta sitten elokuvansa Boyz N the Hood (1991) myötä. Hänen tuli jämäköittää afroamerikkalaista elokuvaa Spike Leen vanavedessä. Toisin on käynyt. Baby Boyta edeltänyt Shaft (2000) jäi kuulemma tekeleeksi, eikä tahti näytä parantuneen.

Baby Boy kertoo parikymppisestä nuoresta miehestä Jodysta (Tyrese Gibson), joka kärsii oidipuskompleksista. Niinpä hän on jäänyt äitinsä uuninpankolle tarkastelemaan isäpuoltaan pitkin nenäänsä. Samaan aikaan hän kuitenkin niittää suosiota naisten keskuudessa, onpa tullut jo isäksikin. Sitten seuraa jahkailua vailla kerrontaa; kokoelma erilaisia ihmissuhdetilanteita ja väkivaltaa. Todellinen kerronnallinen rimanalitus nähdään elokuvan avausjaksossa, jossa Jody näytetään kohdussa elävänä sikiönä aikuisen ruumiissa. Tämä unijakso jää täysin irralliseksi "taidepaukuksi", sillä elokuva noudattaa muutoin tyystin realistista kerrontaa.

Ote elokuvasta Baby Boy: "..Yo mutha ’fuckin’ nigga… get your bitch’s ass ’ere…" Tällaista sinänsä hauskuuttavaa puheenpartta kestää läpi elokuvan, vaikka kyseessä ei olekaan Jerry Springer Show. Vain sensuuri-piipit puuttuvat. Elokuvan taustalla kyllä vilahtaa kerran tosi(?)-tv-sarja, jossa yleensä mustat avioparit raivoavat toisilleen "tuomarin" edessä. Olisiko Baby Boy sitten parodia näistä ihmisistä, joita ns. törkyohjelmat nöyryyttävät? Ikävä kyllä ei ole, ja jos on, se epäonnistuu täydellisesti tavoitteessaan.

Baby Boy muistuttaa lisäksi pidennettyä ja siten ikävystyttävää versiota ns. gangsta-rappareiden seksistisistä ja väkivaltaisista musiikkivideoista. Kaikki niiden kliseet löytyvät. Elokuvassa on huippukauniita mulattinaisia tyylikkäissä kuteissa ja ilman, pariskuntien välistä rähinää, aseita ja huumeita sekä itse rap-artisteja: on elävää Snoop-Doggya ja kuollutta Tupac Shakuria, joka katsoo julisteesta kuin Kristuksesta seuraava. Kuvat Tyra Banksista ja Mike Tysonista ja ties keistä muista valkoiselle juntturalle tuntemattomista merkittävistä afroamerikkalaisista vilahtelevat. Miksiköhän? Vihjaako ohjaaja Singleton rotunsa alennus- vai ylennystilaan? Kyllä, rotunsa, sillä elokuvassa ei näytetä edes valkoisen takapuolta.

Valkoinen mainstream-elokuva- ja televisioteollisuus on ottanut poliittisesti korrektin, joskin kiusallisen läpinäkyvän, mustien kiintiökäytännön roolituksiinsa. Joko Yhdysvalloissa vaaditaan vastaavaa oikeutta valkoisille näyttelijöille mustien tuottamissa elokuvissa? Eurooppalaisen näkökulmasta elokuvien "rooliväritykset" näyttävät usein kannanotoilta, ja tuo kaikki tuntuu kovin lapselliselta.

Parasta elokuvassa ovat sen säksättävät ja omanarvontuntoiset naiset pitkine kynsineen ja armottomine asenteineen. Näyttelijät A. J. Johnson ja Taraji P. Henson tietävät, kuinka alempi keskiluokka USA:ssa rehvastelee.