Alan Partridge: Kukkona tunkiolla kotikatsomo

Koska Alan Partridgen hahmo on jäänyt Suomessa suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi, lienee syytä valottaa taustoja. Partridge on Steve Cooganin esittämä toimittaja, jonka persoonaa on vuosien aikana käytetty parodioimaan niin urheiluselostajia kuin radiojuontajia. Huumoria revitään erityisesti Partridgen jättimäisestä egosta, joka ei suuruudessaan vastaa hahmon fiktiivisen historian todellisia ansioita.

Hahmo on nähty Suomenkin televisiossa ohjelmassa Kukkona tunkiolla, josta myös alun perin Alpha Papaksi nimetty Partridge-elokuva on ottanut täkäläisen nimensä. Elokuvan eduksi pitää kuitenkin sanoa, että Partridgen aiempia toilailuja ei tarvitse tuntea, jotta elokuvasta pystyisi nauttimaan.

Entinen tv-ohjelman juontaja Alan Partridge työskentelee pienen Norfolk Digital -radiokanavan tiskijukkana. Kanava on vastikään vaihtanut omistajaa ja Partridgen vuoksi eräs hänen vanhoista työkavereistaan saa potkut. Pihalle potkittu työkaveri pimahtaa ja ottaa koko radiokanavan – henkilökunnan ja lähetyksen – panttivangeiksi.

Teos seisoo omilla jaloillaan yllättävänkin tukevasti. Vaikka Partridgen juuret ovatkin BBC-komediassa, hahmon siirtäminen valkokankaalle ei kärsi kasvukivuista. Syynä tähän on simppeli ja sujuva juoni, jonka ympärille on ollut helppo rakentaa viihdettä. Mustan huumorin värittämät radiojinglet ja juontajien poliittisen korrektiuden rajoille liukuvat vitsit ovat elokuvan parasta antia, ja panttivankidraama on yllättävän raikas tausta tarinalle.

Parasta elokuvassa on kuitenkin se, ettei se missään vaiheessa tee sympaattisen Cooganin esittämästä Alanista liian ilkeää tai tyhmää hahmoa. Tämän tyyppisten komedioiden kohdalla on usein nähty, ettei televisiossa lyhyenä toiminut vitsi kanna yli tunnin ajan. Pahimmassa tapauksessa päähenkilö muuttuu ärsyttäväksi ja katselukokemuksesta tulee vaivaannuttava.

Partridge-elokuva kiertää ongelman muuttamatta hahmon ominaispiirteitä: Alan on pelkurimainen, omahyväinen ja hiukan tyhmä, mutta mistään piirteestä ei tule elokuvan kannalta taakkaa. Alan on persoona, joka on monien humorististen osiensa summa, eikä silkka yksittäisen hokeman lähde. Hahmolla on tilaa kasvaa ja kehittyä. Osittain siksi elokuva on niin onnistunut: huumori on mustaa, mutta kokonaisuus ei ole missään vaiheessa vieraannuttavan ilkeä.