Sisarukset Jennifer (Joanna Going) ja Lisa Pailey (Rose McGowan) saapuvat keskellä ei mitään sijaitsevan Snowfieldin tuppukylään vain huomatakseen jonkin olevan pahemman kerran vinossa. Viattoman oloisen kaupunkipahasen kujat ja tiet ovat tyhjääkin tyhjempiä, luonto ei näytä päästävän äänen pihahdustakaan. Kuin kaikki olisivat kuolleet tai aika yksinkertaisesti loppunut. Tilanne muuttuu astetta tukalammaksi, kun tohtorityttären vanha kotiapulainen löytyy kylmäveriseen tilaan päätyneessä olomuodossa ja paikallisen kyläleipuriperheen päät putkahtavat esiin mikroaaltouunista. Suorasääristen kerhoon toimitetusta lain ja järjestyksen edustajastakaan ei ole sanottavammin hyötyä. Toimintasiskokset ja paikalle jo aiemmin hälytetty sheriffiryhmä ryhtyvät ratkomaan kadonneiden kaupunkilaisten suurta salaisuutta. Onkohan taustalla kenties ihmiskunnan ikiaikainen vihollinen?

Aikaisemmin neljänsien ja kuudensien jatko-osien parissa kyseenalaista mainetta niittänyt Joe Chapelle syyllistyy Aaveissa oman menneisyytensä ja perinpohjin penkomansa perinteen painolastiin. Bestseller kirjailija Dean Koontzin nimellä ratsastava Aaveet näyttää nimittäin kauhuelokuvan ja scifin helpoilla patenttiratkaisuilla kyllästetyltä halvan tv-elokuvan ja originaalin maineella rahastavan neljännen jatko-osan sekasikiöltä. Näennäisen tieteellisellä huuhaalla kyllästetyn tarinan uskottavuus romahtaa, kun se epätodennäköisin muuttuu todeksi jo alkumetreillä. Elokuva onkin outo sekamelska Sam Raimin oivallista piruilua Kauhun riivaamista (1982), John Carpenterin efektivyörytystä ja vainoharhaisuutta klassikoksi nousseesta scifistä The Thing - Se jostakin (1982), Gregory Hoblitin yllättävän tehokasta juonta demonitarinasta Kadotettu (1988) ja lopulta outo annos Barry Levinsonin vesitetyllä lopulla ryyditettyä elokuvaa Uhka tulevaisuudesta (1998). "Joe-pojan" ansiot ovatkin loppujen lopuksi vain vanhojen klassikko-oivallusten halpoja kopiointeja.

Aaveet ei tarjoa mitään suuria elämyksiä. Näyttelijätkin ovat ajoittain tv-ruutuseikkailussaan yhtä vaivaantuneen oloisia kuin tarinassa sen vieraan valtaan joutuneet ihmis-zombit. By the way, valitettavasti ei edes sekään ole Chappelen oma vahingossa valkokankaalle tarttunut oivallus: John Carpenter toteutti ajatuksen yhtä vahingossa jo Pimeyden ruhtinaassaan (1987). Voi vain ihmetellä mikä saakaan Peter O’Toolen tasoisen konkarin sotkemaan taitavat näppinsä halpahalliversiolta näyttävään monsteritarinaan. Ainoa Aaveiden ilo ovat todella huolella tehdyt erikoistehosteet. Piskuisessa televisioruudussakin tehosteen näyttävät tehosteilta, eivätkä vain ainoastaan turhalta digitaalileikittelyltä. Loppuhirviö ja Scream-elokuvissa lopullisesti itsensä tykö tehnyt Liev Schreiber loppumutaatiossaan tekevät elokuvasta alan harrastajien keskuudessa tutustumisen arvoisen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä