Youth valkokangas

Elokuvallaan Suuri kauneus (2013) laajemmalti tunnetuksi tulleen ohjaajan Paolo Sorrentinon uusin elokuva Youth (2015) tuntuu yhdistelmältä Suurta kauneutta ja sitä edeltävää This Must Be the Placea (2012). Siinä yhdistyvät ikääntyvän miehen retrospektiivinen katse, elämän ironia, kansainvälisesti tunnetut näyttelijät ja musiikin tärkeä rooli.

Alpeilla uinuva kylpylähotelli on täynnä kuuluisia vieraita. Fred Ballinger (Michael Caine) on iäkäs säveltäjä, joka pohdiskelee elettyä elämää yhdessä viimeistä teostaan hiovan ohjaajaystävänsä Mickin (Harvey Keitel) kanssa. Paikalla ovat myös Fredin sydänsuruinen tytär (Rachel Weisz), turhautunut näyttelijä (Paul Dano), Miss Universum sekä tarkemmin määrittelemättömästä syystä tunnettu kehäraakki supertähti. Tarjolla on monenlaista viihdykettä, mutta juuri kukaan ei vaikuta viihtyvän.

Teemoiltaan Youth on lähellä Suurta kauneutta, vaikka sen tyyli onkin kepeämpi. Paikoittaisesta epätasaisuudestaan huolimatta hieno Suuri kauneus piti vahvassa otteessaan sekä keskustelukohtauksissa että tunnelmoivista tuokioissa. Youth sen sijaan onnistuu lähinnä vain ensimmäisissä. Univiivähdykset ja pysähdykset päähenkilöiden kokemuksiin ovat heikoimmillaan jopa latteita.

Suuren kauneuden näyttämönä oli ikiaikainen, kasvoiltaan ikääntynyt, mutta silti elämän sykkeessä yhä mukana oleva Rooma, joka muodosti hyvän vastaparin päähenkilön ikääntymiselle. Youth sen sijaan ei kykene luomaan vastaavaa näyttämöä, jollaisen Sorrentinon kerronta kaipaisi. Hotelli tuntuu tavoittelevan Hohdon Overlook-hotellin pysähtyneiden juhlien seuraavan aamun krapulatunnelmaa, mutta se ei muodostu oikein tunnelmalliseksi tilaksi. Hetket, joina vanhuuden ja yliluokkaisen tyhjyyden näyttämöksi valjastettu hotelli näyttäytyy lähes keskitysleirimäisenä tai klassisten maalausten helvettinä, ovat hienoja, mutta ne eivät yhdisty elokuvan muuhun tunnelmaan.

Parhaimmillaan Youth on ehdottomasti silloin, kun se unohtaa tunnelmoinnin ja keskittyy henkilöiden välisiin suhteisiin. Nimekäs näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin keskustelukohtauksista, jotka ovat mielenkiintoisia juuri siksi, että ne tarjoavat pienen kurkistuksen henkilöiden elämään ja suhteisiin, mutta eivät kerro koko tarinaa.

Youthin nimen lupaama nuoruus ei muodostu elokuvan tiiviiksi ytimeksi. Intohimosta ainakin on kyse, mutta se ei vaikuta nuoruuden ominaisuudelta ainakaan elokuvan nuorten hahmojen perusteella. Päinvastoin, heitä katsoessa tuntuu, että nuoruus on kyllä kykyä hyppiä ja pomppia, mutta myös epävarmuutta ja hedelmättömiä kokeiluja. Se on jotain, jota ei sen käsillä ollessa osata elää, muttei myöskään sen mentyä voida unohtaa.

Koko elokuvan ajan vahvasti mukana kulkeva musiikki astuu lopussa valokeilaan, mutta se ei kykene kuljettamaan mieltä erityisen syvälle. Päällimmäiseksi tunteeksi Youthista jää ihmiselämän perimmäinen tragedia, se että kehon vähitellen luovuttaessa mieli ei edelleenkään lakkaa unelmoimasta ja tuntemasta.