Koirakapina

Unkarilaista nykyelokuvaa nähdään Suomen valkokankailla harvoin. Kornél Mundruczón White God on siten tervetullut poikkeus teatteritarjontaan. Ohjaajansa kansainvälisesti merkittävin elokuva kritisoi tarinansa kautta Unkarissa vallitsevaa shauvinismia ja suvaitsemattomuutta.

White GodTeini-ikäinen Lili (Zsófia Psotta) ja tämän lemmikkikoira Hagen päätyvät asumaan tytön isän Danielin (Sándor Zsótér) luokse. Kerrostalon väki suhtautuu vihamielisesti sekarotuiseen eläimeen, ja kun Hagen aiheuttaa ongelmia Lilin soittotunnin aikana, jättää Daniel koiran oman onnensa nojaan. Tästä seuraa Hagenin raskas matka pitkin Budapestin kylmiä katuja Lilin yrittäessä epätoivoisesti tavoittaa kadonnut lemmikkiään.

White God on melodramaattinen kuvaus eräänlaisesta ihmispahuudesta. Tähän Mundruczónin ohjaus hakee kritiikkipintaa rasismin ja epäterveen nationalismin kentästä. Maansa politiikassa vahvan otteen saanut oikeistosiipi lienee osaltaan ruokkinut teoksen teemallista sanomaa, mutta ohjaaja painottaa, että ongelmat eivät ole spesifisti keskittyneitä Unkariin.

White GodSilti kulttuuriset juuret ovat varsin selvät. Keskiössä on itäeurooppalaisessa katukuvastossa yleisesti nähdyt kulkukoirat. Mundruczón on itse myöntänyt näkevänsä hylätyissä koirissa samaa kuin köyhissä ja heikko-osaisissa. Näkökulman heijastuminen elokuvaan herättää välittömästi reaktioita. Ihmisryhmän vertaaminen eläinlajiin kun on ongelmallista lukemattomilla eri tasoilla.

Onneksi tämä ei kuitenkaan nouse elokuvassa korostetusti esille. Painoarvo on enemmänkin epähumaaneissa asenteissa. Sekarotuisia koiria ei nähdä lajin puhtaina ilmentyminä, joten ne hylätään toisarvoisina. Heitteillejättö ja hyväksikäyttö ruokkivat lopulta ehdollistavaa asennetta, jossa koira nousee ihmistä vastaan. Tällainen eläinten vallankumous toistuu niin Hitchcockin Linnuissa kuin uusissa Apinoiden planeetta -elokuvissakin. White God lähestyy kuitenkin aihetta kiitettävän omaäänisesti.

Täysin ei kuitenkaan paeta alleviivauksen tuomaa väkinäisyyttä. Keskitysleiri ja herrarotu viittaukset löytyvät elokuvasta paksulla tussilla korostettuina. Varmistelemisen lisäksi White God sortuu myös hieman naiviin lopputulemaan. Koirien ja ihmisten välinen yhteinen sävel löytyy sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

White GodOhjaajan toiveikas sävy on toki miellyttävä, mutta satumainen vastaus rakennettuun konfliktiin ei tunnu istuvan kokonaisuuteen. Sitä ei myöskään tee lähes kostofantasiaksi taipuva koirien hyökkäys heitä kaltoin kohdelleita ihmisiä vastaan.

Elokuva on helppo itselle, mutta ei katsojalle. Joviaalien eläinhahmojen hyväksikäyttö iskee raskaasti, varsinkin jos kokee lähempää tunnesidettä kyseisiin otuksiin. Moni voisi väittää, että koirien käyttö sympatiakaluna on halpaa ja äärikliseistä. Tässä on pointtinsa, mutta on kuitenkin vaikea väittää, etteikö se olisi elokuvallisessa mielessä myös äärimmäisen tehokasta.

White GodSamalla sen kautta tarjoutuu kosketuspinta lähes äänettömiin eläinhahmoihin. Samaa ei voi sanoa ihmisistä. Koiraansa etsivä Lili tuntuu hylkäävän motivaationsa vailla perusteita. Taustalla olevalle kasvutarinalle olisi voinut löytyä luontevuutta, mutta se vaatisi vankempaa näyttelijäohjausta. Ensimmäistä kertaa valkokankaalla esiintyvä Zsófia Psotta kävelee roolinsa läpi lohduttoman eleettömästi.

Teknisesti kokonaisuus on vaikuttava. Loppupuolen staattiset kameraotokset ovat näyttäviä ja hyödyntävät loistokkaasti Budapestin tyhjiä katuja ja elokuvan monipäistä koiralaumaa. Kokonaisuus on myös paraatiesimerkki taidokkaasta eläinohjauksesta. Yli toistasataa koiraa sisältävä joukkokohtaus on ennätyksellinen ja asettaa ison haasteen eläinosastosta vastuussa olleille Teresa Ann Millerille ja Árpád Halászille. Lopputulos kuitenkin puhuu puolestaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä