Wendy valkokangas

Odotukset Benh Zeitlinin toiselle ohjaustyölle Wendylle ovat kovat: ohjaajan esikoinen Beasts of the Southern Wild (2012) oli hitti ja ainakin omasta mielestäni yksi tämän vuosituhannen avainelokuvista. Kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen Zeitlin tarjoilee Peter Panin tarinaan perustuvan elokuvan, joka seuraa fantasiaelementteineen palkintoja kahmineen Beasts of the Southern Wildin tunnelmissa.

Elokuvan keskiössä on J. M. Barrien alkuperäisestä kirjasta tuttu Wendy Darling (Devin France), joka elää kaksoisveljiensä Douglasin (Gage Naquin) ja Jamesin (Gavin Naquin) sekä äitinsä (Shay Walker) kanssa jossain Amerikan sydänmailla. Perheen rupsahtaneen diner-ravintolan ohitse kiitävät junat korostavat arjen pysähtyneisyyttä, joka ei Wendyn seikkailunnälkää tyydytä. Taivaalle liihottamisen sijasta Darlingin sisarukset hyppäävät hetken mielijohteesta junan kyytiin ja kohtaavat kummallisen Peterin (Yashua Mack), joka vie heidät mukanaan maagiselle saarelle – jolla ei kasva aikuiseksi.

Trooppinen saari kylpee valossa tarjoten lapsille heidän niin kipeästi kaipaamaansa seikkailua. Todellisen luonnon ihmeellisyys sekoittuu fantasiaan. Elokuvan kuvakerronta on huoliteltua, parhaimmillaan leikkaus ja musiikki tuovat kokemuksen vapauden riemusta katsojan iholle. Todennäköisesti me kaikki olemme lapsena unelmoineet seikkailusta, satujen ja kertomusten värittäessä mielikuvitustamme, ja elokuva tarjoilee maistiaisen noiden haaveiden toteutumisesta.

Suurin osa tarinan elementeistä on klassikkokirjasta tuttuja, mutta ohjaajan ja tämän siskon Eliza Zeitlinin käsikirjoituksessa Peterin saarella on myös synkät puolensa. Riemu, leikki ja vapaus alkavat saada Kärpästen herrasta muistuttavia piirteitä. Unelma ei voi jatkua loputtomiin. Terävine olemuksineen Peterin nuori näyttelijä Yashua Mack onkin täydellinen roolissaan lasten myyttisenä johtajana.

Zeitlin on onnistunut saavuttamaan lapsinäyttelijöidensä luottamuksen ja heidän roolityönsä on kauttaaltaan uskottavaa. Tarinan edetessä hahmojen tunteet eivät kuitenkaan aina tunnu aivan avautuvan. Päähenkilö Wendyn toistuva kertojaääni taustalla vaikuttaa alleviivaavalta, kun seikkailun tunne on niin osuvasti saavutettu jo elokuvan tyylillisellä kerronnalla.

Wendy jää kauniiksi kiiltokuvaksi, joka ei loppujen lopuksi onnistu keräämään parhaita puoliaan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Klassikkoon perustuva tarina tuntuu vähän liiankin tutulta, eikä tuoreisiin näkökulmiin ole tartuttu tarpeeksi vahvasti. Tematiikka jääkin epäselväksi. Mieleen painuvat parhaiten yksittäiset elementit: junan eläimellinen meteli ja savu, tulivuoren purkaukset, vedenalaisen otot – sekä tietenkin ihmeellisen ihana seikkailun tunne.