The Visitor valkokangas

Hollywood-koneiston ylivallasta huolimatta meikäläisillekin valkokankaille eksyy silloin tällöin kiinnostavia pienemmän tuotannon yhdysvaltalaiselokuvia. Independent-tuotanto ei suinkaan ole mikään automaattinen tae laatuelokuvasta. Varsinkin itärannikolla kyhätyt pikkuelokuvat ovat usein loputtomasta puheripulista kärsiviä täysin yhdentekeviä näennäisälykköfilmejä. Tasapäistävän kaupallisen tuotannon ja riippumattoman intellektuelliroskan puristuksissa tehdään kuitenkin myös aidosti ajatuksia herättäviä ja älykkäitä elokuvia, joista näyttelijänä paremmin tunnetun Thomas McCarthyn kirjoittama ja ohjaama The Visitor on hyvä esimerkki.

McCarthy osoitti jo esikoisteoksellaan The Station Agent (2003) erottuvansa edukseen yhdysvaltaisista elokuvantekijöistä. Visitorin jälkeen miehen toivoisi siirtyvän kameran edestä pysyvästi kameran taakse. Tarina on taiten rakennettu henkilöhahmojen varaan ja yksilöiden kautta avautuu ajatuksia herättäviä huomioita yleiseen. Hyvän käsikirjoituksen kruunaa onnistunut ohjaus ja amerikkalaisen elokuvaperinteen kenties vahvin voimavara: kuvallisen kerronnan sujuva taitaminen.

The Visitor tuo etäisesti mieleen Nicole Kassellin esikoiselokuvan The Woodsman (2004). Vaikka Visitorin päähenkilössä, yliopistoprofessorissa, ja Woodsmanin pedofiilissä ei suoranaista yhteyttä olekaan, niin kummassakin elokuvassa havainnoidaan ihmisyyttä ja yhteiskunnallista järjestelmää yksinäisen, eristäytyneen ja etäisen mieshahmon kautta. Molemmissa teoksissa myös hienovaraiset kuvakerronnan ratkaisut syventävät tarinan hahmoja ohi kirjoitetun dialogin. Kuten hyvässä elokuvassa pitääkin.

Monista sivuosista tuttu Richard Jenkins tekee vakuuttavan pääroolin Walter Valena, muka-kiireisenä professorina, joka vastentahtoisesti matkaa New Yorkiin esitelmöimään. New Yorkissa Walter törmää nuoreen siirtolaispariskuntaan, jolle hän tarjoaa yösijan toistaiseksi. Hiljalleen Walter ystävystyy rumpua soittavan Tarekin kanssa ja vapautuu menneisyytensä vankilasta afrikkalaisen rytmin ansiosta.

Musiikki on elokuvassa keskeinen tekijä hahmojen tunnemaailmojen avaamisessa. Vähäisen dialogin niukkaa kertovuutta McCarthy täydentää musiikilla ja kuvalla sortumatta kuitenkaan alleviivaaviin ratkaisuihin. Kuvallinen kerronta on kautta linjan etäisen toteavaa mutta ei monotonista. Leikkaukset intiimeihin lähikuviin eivät riko kerronnan tyyliä vaan oikein käytettyinä syventävät niin tarinaa kuin hahmoja. Tämä korostuu erityisesti Walterin ja Tarekin äidin Mounan suhteen kuvauksessa.

The Visitor on myös vahvasti yhteiskunnallinen elokuva, joka karttaa paatoksen karikot. Suurkaupungin monikulttuurisuus ja siirtolaisuus tuodaan esiin ruohonjuuritasolta. Tarinaan kirjoitetut ratkaisut ja kohtalot ovat kauttaaltaan uskottavia, mikä pätee myös hahmojen reaktioihin ja käytökseen eri tilanteissa. Vaikka elokuva ei tarjoa ainoatakaan onnellista pakkoratkaisua, on teoksessa huomattavan paljon inhimillistä lämpöä ja lohtua. Humaanius on läsnä ihmisissä, vaikka kohtalo ja järjestelmä eivät sille suopeita olisikaan.