Lars ja se ainoa oikea valkokangas

Ryan Gosling on yksi lupaavimpia nuoria amerikkalaisnäyttelijöitä, joka on tehnyt vakuuttavia rooleja aina pysäyttävästä The Believeristä (2001) lähtien. Lars ja se ainoa oikea -elokuvassa Gosling rakentaa pihan perällä autotallissa asuvasta Larsista hienovaraisen ja puhuttelevan mieleltään järkkyneen ihmisen, jonka tulkinnassa hän ei sorru Hollywood-tähdille tyypillisiin ylilyönteihin ja alleviivattuun Oscaria tavoittelevaan näyttelemiseen.

Goslingin Lars on uskottava jokamies, joka eilispäivän toppatakissa ja virttyneessä villapaidassa käy tunnollisesti töissä ja palaa joka ilta kotiinsa autotalliin. Larsin veljen Gusin (Paul Schneider) vaimo Karin (Emily Mortimer) on huolissaan lankomiehestään, joka ei suostu pihan perältä tulemaan edes yhteiselle aamiaiselle. Yhtenä iltana Lars ilmestyy innoissaan Gusin ja Karinin ovelle. Hänellä on naisystävä, Bianca, jonka hän toisi kahville. Bianca vain on kaikkien yllätykseksi kovin vähäpuheinen ja plastiikkinen. Larsin nainen on nukke.

Lars ja se ainoa oikea on pienimuotoinen ja inhimillinen draamakomedia, joka ei ole pelkkä tarina Larsista ja hänen kummallisesta suhteestaan. Elokuva on myös laajempi kertomus perhesuhteiden merkityksestä, toisesta välittämisestä ja ennen kaikkea yhteisöllisyydestä, sillä Biancasta kehkeytyy sympaattisena pidetyn Larsin seuralaisena pienen pohjoisen kaupungin pidetty tyttö. Elokuvan korostama yhteisöllisyys on miellyttävän inhimillinen tapa katsoa maailmaa kyynisen kilpailuhengen ja menestyspaineiden sävyttämässä nyky-yhteiskunnassa.

Uskonnollisuus on amerikkalaiselokuvissa usein vaivaannuttava painolasti, mutta Lars ja se ainoa oikea löytää kristillisyydestä sen olennaisen ilman alleviivattua paatosta ja osoittelua. Lähimmäisestään välittäminen on kristillisen filosofian ydin, joka institutionalisoidussa uskon harjoittamisessa on valitettavasti hukkunut jonnekin paasauksen, holhouksen ja Raamatun tulkinnoista kiistelyn jalkoihin.

Mullan alla -sarjaa kirjoittanut Nancy Oliver on onnistunut ensimmäisessä elokuvakäsikirjoituksessaan. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja pieniin sivuosiinkin on kirjoitettu tarvittavia särmiä, jotta henkilögalleria on kokonaisuudessaan toimiva. Ohjauksesta vastannut Graig Gillespie suoriutuu tästä piendraamasta paljon paremmin kuin meillä jo aiemmin nähdystä urheilukomediastaan Mr. Woodcock (2007).