Viidakon veijarit valkokangas

Eurooppalaistuotannot yrittävät aika ajoin saada altavastaajan roolistaan huolimatta jalansijaa animaatioiden valtavirrasta. Hollywoodin suuret tuotantoyhtiöt omine animaatiopajoineen ovat vuosikymmeniä hallinneet lastenanimaatioiden markkinoita, joista muille on jäänyt lähinnä murusia.

Takavuosina amerikkalaisten ylivalta korostui eritoten animaatioiden toteutuksessa, kun muualla ei ollut rahkeita vastaavan tasoiseen animointiin. Tämä ero on viime vuosina tasoittunut, vaikka ison rapakon takana edelleen nautitaankin megabudjettien suomasta teknisestä etumatkasta. Lopputuloksissa ero ei ole kuitenkaan enää niin silmiinpistävä kuin ennen, mistä viimevuotiset Riku Haikara ja Bigfoot – Isojalan poika ovat tuoreita esimerkkejä. Bigfootissa oltiin jo onnistumisen äärellä, mutta Riku Haikara oli karu muistutus, ettei tekninen osaaminen yksin riitä. Vaikka toteutuksessa olisikin päästy lähelle amerikkalaisten tasoa, tarinassa ja juonenkuljetuksessa ollaan vielä monta askelta perässä.

Ranskalaisanimaatio Viidakon veijarit kärsii samoista ongelmista kuin Riku Haikara. Teknisesti kohtuullisen animaation tarina on epämääräinen ja juonenkuljetus ontuu. Viidakon veijarien taustalla on vuodesta 2011 tehty tv-sarja, jota ei Suomessa liiemmin tunneta. Sarjan päähenkilö on tiikerinjuovainen pingviini Maurice, joka tiimeineen suojelee viidakkoa.

Sarjoista tehtyjen elokuvien tyypillisin ongelma on heikko tarina. Elokuvassa hahmot joudutaan esittelemään, mikä vie tilaa varsinaiselta juonelliselta tarinalta. Valitettavan usein käsikirjoituksessa on myös menty sieltä, missä aita on matalin. Tarina koostetaan sarjan jaksojen pohjalta, eikä lopputulos toimi itsenäisenä teoksena valkokankaalla. Viidakon veijarit ei tuo tähän poikkeusta.

Elokuvassa suomalaisen nimen, Mauri, saanut pingviini taistelee tiimeineen ilkeää koala Igoria vastaan. Igor haluaa tuhota viidakon, koska hänet karkotettiin viidakosta autiolle saarelle. Karkottaja oli Maurin äiti, tiikeri, joka johti omaa Sankarit-tiimiään. Sankarit ovat vetäytyneet eläkkeelle ja nyt Maurin Viidakon veijarit suojelevat viidakkoa.

Astelema on siinä määrin sekava, että aikuiskatsojaltakin vaaditaan keskittymistä, jotta tarina aukeaa. Elokuvaa katselleille viisi- ja yhdeksänvuotiaille lapsille kokonaistarina jäikin pitkälti hämärän peittoon. Moneen kertaan ihmeteltiin, miksi koala on niin ilkeä. Lapsille asiat pitäisi olla selkeästi perusteltuja.

Aikuisen näkökulmasta sekavuutta lisää vielä eläinkirjo. Eri maanosien eläimet ovat viidakossa iloisesti sekaisin. Lasta tämä ei haittaa, mutta herää kysymys, miksi viidakon faunasta pitää antaa täysin eriskummallinen kuva? Viihteellä ei toki ole opetusfunktiota, mutta perustetta eläinmaantieteen kustannuksella tehtävälle tasapäistävälle universaalipolitiikalle on vaikea ymmärtää, kun varttuvien sukupolvien perustiedot biologiasta ja ympäristöstä ohjataan jo alkumetreillä väärän tiedon teille.

Kovin omaperäinen Viidakon veijarit ei ole. Lopputuloksesta huokuu vaikutesekamelska Madagascareista Kung-Fu Pandojen kautta Indiana Joneseihin – ja oikeastaan kaikkeen mitä tältä akselilta löytyy. Hassusti omaperäisyyden puute on lopulta elokuvan vahvuus yhdessä lasten silmiin toimivien hahmojen ohella. Elokuvassa on toimivia, joskin pääosin lainattuja, vauhdikkaita jaksoja, jotka piristävät muutoin sekavuuteensa latistuvaa kokonaisuutta. Hahmot ovat osin myös sympaattisia ja onhan kalamalja kainalossa sekoilevassa tiikerijuovaisessa pingviinissä oma komiikkansa.

Paremmalla tarinalla ja hallitummalla kerronnalla Viidakon veijarit olisi voinut olla onnistuja, mutta nyt sen kohtalona on päätyä mitäänsanomattomien animaatioiden loppumattoman joukon jatkoksi.