Mothering Sunday valkokangas

Taiteilijoiden elämäkerrat tai todellisista taiteilijoista kertovat kuvaukset ovat pääsääntöisesti kohteensa jalustalle nostavia kuvitettuja wikipedia-artikkeleita. Se pienten yksityiskohtien arki ja eletty elämä, jonka tunteet ja muistot ovat usein taitelijoiden luomistyön alkuun saattava ja sitä ruokkiva voima, jää usein takavasemmalle, jopa kokonaan unohduksiin taiteilijan saavutusten teatraalisessa ylöspanossa. Fiktiiviset taitelijakertomukset ovatkin kaikkine vapauksineen usein kiinnostavampia kuin todellisten kohdehenkilöidensä vangeiksi jäävät elämäkerrat.

Mothering Sunday alkaa englantilaista yläluokkaa kuvaavana epookkina. Vähitellen tarina uppoutuu hillityn pinnan alla lainehtivaan tunnemereen, jonka tyrskyjä yritetään hillitä pidättäytyneisyyden etiketillä. Korrektiuden aallonmurtajaan vaimentuvien tyrskyjen roiskeet kastelevat itämistään odottavan kirjoittajan siemenen. Vuosien saatossa siemenestä kasvaa ympäristönsä koulima kirjoittaja, jonka palkittujen tekstien nöyrä huoma tarjoaa suojaa monelle lukijalle.

Ranskalaisohjaaja Eva Hussonin elokuvasovitus brittiläisen kirjailijan Graham Swiftin kiitellystä teoksesta (2016) on hankalasti soviteltavissa mihinkään lajityyppiin. Muodollisesti elokuva on tyypillinen brittiläinen epookki, mutta tarina on maalattu modernien sävyjen  ihmissuhdetragediaksi teemojen sukeltaessa yllättävänkin syvälle eksistentialististen kysymysten äärelle. Ja kaikki tämä on elokuvallistettu sirpalemaisella kerronnalla vailla perinteisen lineaarisen kerronnan suomaa johdonmukaisuuden turvaa.

Mothering Sunday kasvaa elokuvana koko ajan ja vankistuu kohti loppuaan. Se on elokuvan ehdoton voimavara. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tarinapalasista alkaa vähitellen hahmottua teoksen kokonaiskuva, joka selkeytyy palasten muodostaessa toisiinsä linkittyviä kokonaisuuksia.  Katsomisjännite, ainakaan ensimmäisellä kerralla, ei muodostu niinkään tarinallisesta vaan kerronnallisesta jännitteestä kuten aikanaan Alejandro González Iñárritun elokuvassa 21 grammaa (2003).

Totutusta poikkeavassa kerronnassa on haasteensa. Kun kerrontaan pääsee sisälle, se vie mennessään ja palkitsee katsojansa. Ulkopuolelle jääville kokonaisuus näyttäytyy helposti puuduttavana sekavuutena. Husson taiteilee tällä veteen piirretyllä viivalla Iñárritua pidempään. Ongelmaksi ei muodostu niinkään tarinallinen kerronta vaan tarinapalasten riittävän tarkka paikantaminen, missä on pientä ontumista jo niinkin simppelissä asiassa kuin päähenkilön maskeerauksessa. Tarvittavat ajalliset etäisyydet eivät käy kaikilta osin riittävän selviksi johtuen päähenkilön liiallisesta samannäköisyydestä tarinan osakokonaisuuksien välillä. Epätarkkuuden aiheuttaman hienoisen hämmennyksen parissa Hussonin elokuva kamppailee erityisesti puolivälinsä tietämillä.

Elokuvan visuaalinen kuvasto on kokonaisuutena kuitenkin erittäin huoliteltua ja nautittavaa. Orvon palvelustytön Jane Fairchildin (Odessa Young) kasvaminen tunnustetuksi kirjailijaksi rakennetaan taidokkaasti nyansseilla, jotka turhan usein ohitetaan näennäisesti merkittävämpien asioiden ja tapahtumien kustannuksella. Mothering Sunday on hienoimmillaan ja olennaisimmillaan juuri niiden eletyn elämän yksityiskohtien ja tunnetilojen tavoittamisessa, mistä kirjailijat tarinansa ammentavat.