Valhalla valkokangas

Eddan jumalrunoissa ja skandinaavisessa tarustossa on riittänyt ammennettavaa ja tulkittavaa käytännössä joka taiteenlajissa. Sarjakuvien osalta tunnetuin on Stan Leen tieteisfantasiaksi lipsuva Marvel-supersankariversio, mutta yksi samalla sekä uskollisimmista että innovatiivisimmista tulkinnoista on tanskalaisen Peter Madsenin 15-osainen albumisarja vuosilta 1979–2009.

Kolmekymmenvuotiseksi venynyt kokonaisuus on eurooppalaista sarjakuvaperinnettä parhaimmillaan, lämminhenkinen ja taiten rakennettu näkemys. Se seuraa Eddan jumalrunojen tarinoita ja päätapahtumia, mutta siinä on hirtehinen pilke silmäkulmassa ja uusia näkökulmia jumalhahmoihin. Madsenin albumisarjasta suomennettiin viisi ensimmäistä osaa, mutta suomalaisen sarjakuvakulttuurin häpeäksi loppuosat jätettin kääntämättä. Jos tuntee Eddan runot ,niin teokset kannattaa lukea ruotsiksi, vaikka kyseisen kielen osaaminen ei kuuluisikaan vahvuusalueisiin. Urakka on vaivan arvoinen.

Albumisarjan varhaisosat olivat perustana myös Valhalla-animaatioelokuvalle (1986), joka oli ilmestyessään kallein tanskalainen elokuva, niin kallis, että se vääjäämättä aiheutti tuotantoyhtiölleen Ragnarökin. Kunnianhimoinen laatuanimaatio keskittyi sarjakuvien varhaisempien osien tapaan ihmisnäkökulmaan eli kahteen lapseen, Tjalfeen ja hänen sisareensa Ruusuun, jotka joutuivat aasajumalien palvelijoiksi ja seurasivat läheltä kuinka palvotut mahtiolennot paljastuivat perin inhimillisiksi ja myös pikkumaisiksi. Jumalten ikuinen sota jotuneita eli jättejä vastaan oli ikuista kyräilyä. Aasat saivatkin näpäytyksen, kun sisaruskaksikko yhdessä jotun-lapsi Quarkin kanssa antoi piut paut jumalille ja lähti lähimetsään asumaan.

Valhalla-animaatioelokuva ei konkurssin ja tekijöiden ristiriitojen takia koskaan saanut jatkoa, mutta varsin yllättäen elokuvasta tehtiin nyt uusi tulkinta vuosikymmeniä alkuperäisen jälkeen. Pohjoisten jumaliin tarttui Irakissa syntynyt tanskalaisohjaaja Fenar Ahmed. Ahmed on aiemmin keskittynyt reaalimaailmaan kuten Tanskan maahanmuuttajapiireissä tapahtuvaan trilleriin Darkland (2017).

Toria esittävä Roland Møller on Valhallan kantava voima, karhumaisen karski mutta myös herkkä ja näyttelijätyössään hiotun tarkka. Aiemmin muun muassa Land Of Minessa (2016) kovaa mutta isällistä kersanttia esittänyt Møller on vanhentuneena ukkosenjumalana oivallinen. Samaa väkevää henkeä on Ray Winstonessa ja Suomessa Kari Väänäsessä. Muut aasat jäävät muikeaa ja mainiosti roolitettua Lokia (Dulfi Al-Jabouri) lukuun ottamatta statisteiksi.

Uuden näytellyn version juoni seuraa alkupuolella pitkälti samaa juonilinjaa kuin aiempi animaatiokin, mutta puolivälin jälkeen keskitytään lähes kokonaan nuoreen Ruusu-tyttöön ja jätetään aasat sivummalle. Cecilia Loffredo tulkitsee Ruusua ilmeikkäästi ja läsnäolevasti, mutta tarinallisesti elokuva kärsii ajoittain muutoksesta, jossa mytologiset viikinkiajan myytit ja Madsenin tulkinnan rikkaus korvataan taas yhdellä kaikkivoivan pikkulapsen esiinmarssilla.

Tarpeettoman oloisessa lopputaistelussa elokuvan rajallisen budjetin pienuus näkyy eniten. Muilta osin vajaan viiden miljoonan budjetin rajoitukset ovat pakottaneet tekijät hyvin luoviksi, ja teos on kuvattu kekseliäästi kuvakulmia ja varjoja hyödyntäen. Kuvan värisävyt ovat hyvin tummia erityisesti sisätiloissa, mutta se saa Valhallan näyttämään suuremmalta kuin mitä se onkaan. Hämyiset mattasävyt sopivat myös viikinkiajan hämärien pirttien tunnelmaan.

Jotunit eli jätit eivät ole varsinaisia jättejä vaan tavallisen kokoisia, animalistisia ja primitiivisempiä mutta juonikkaita sotureita. Samankaltaisuus sopii paremmin Ahmedin teoksen näkemykseen siitä, kuinka lähellä toisiaan sotivat ryhmät voivat olla. Lasten osalta sota on aina kauhistuttavaa, mutta lapset eivät synny valmiina vanhoihin kaunoihin, minkä osoittaa Ruusun ja hyväntahtoisen, mykän Quark-jotunin (Reza Forghami) luonteva ystävyys.

Ahmedin linja on johdonmukainen ja tarinan kaari saadaan ehjään, selkeään päätökseen. Kokonaisuutena ehyt teos ei kuitenkaan yllä sellaiseen näkemyksellisyyteen ja tarinankerronnan rikkauteen, johon se olisi voinut parhaimmillaan yltää. Ehkä Ahmedin olisi pitänyt ottaa reilumpi ja rohkeampi sivuaskel heti siinä vaiheessa, kun Madsenin tarinoista poikettiin.