Tuulten taottu maa valkokangas

Suomen tavoin myös Virossa kotimaan luonnosta kertova elokuva on osoittautunut yllättävän suosituksi. Meillä Metsän tarina (2012) ja Järven tarina (2016) keräsivät teattereissa ennätysyleisöt ja samoin kävi Virossa Tuulten taotulle maalle (2018), joka saa nyt ensi-iltansa myös Suomessa. Dokumentti tarjoaa hyvän mahdollisuuden tutustua valkokankaalta Viron luontoon loppuvuodesta ensi-iltaan tulevaa Tunturin tarinaa (2020) odotellessa.

Tuulten taottu maa on varsin samantyyppinen suomalaisdokumenttien kanssa. Painotus on kuvissa tarinallisuuden kustannuksella. Metsän ja Järven tarinan tavoin virolaisdokumentissakin luontoa käydään läpi vuodenkierrossa. Ohuena punaisena lankana, pääosaeläiminä, ovat hirvet, joiden rinnalla sivutaan kauniita maisemia sekä muita eläimiä ohikiitävine edesottamuksineen. Muuta tarinallista antia elokuvassa ei ole, mikä on harmillista, sillä hienot kuvat olisivat ansainneet enemmän.

Pelkillä kuvillaan Tuulten taottu maa kestää suomalaisdokumenttien tavoin vertailun kansainvälisiin luontoelokuviin. Valitettavasti hienoja kuvia ei saada nivottua yhteen yhtä sulavasti kuin BBC:n tai National Geographicin dokumenteissa. Pienissä tuotannoissa resurssit eivät tunnu riittävän kuvien kunnolliseen tarinallistamiseen tai edes sellaiseen kertojaan, jolla kuvat saataisiin nivottua narratiiviseksi kokonaisuudeksi.

Tuulten taottua maata rasittaa lisäksi suomalainen kertojaääni. Mukaansa kuvien maailmaan tempaavan lukijaäänen sijaan Marko Putkosen puhe on kuin kuuntelisi Radio Suomen selkokielisiä uutisia. Kertojan merkitys dokumentin antiin on onneksi siinä määrin vähäinen, että lukijaääneltä voi ummistaa korvansa ja keskittyä hetkittäin hyvinkin vangitseviin kuviin.

Tuulten taottu maa on Metsän ja Järven tarinan tavoin kauniiden luontokuvien kollaasi, joka visuaalisesti pääsee oikeuksiinsa suurella kankaalla. Suurta elokuvaelämystä ei ole kuitenkaan tarjolla, sillä siihen tarvittaisiin myös tarina.