The Last Showgirl valkokangas

Show-viihteen parrasvalojen taakse kurkistetaan elokuvissakin aika ajoin. Estradien takaa löytyvät tarinat ja kohtalot ovat ruusuisten kuvitelmien sijaan raadollisia kuvauksia unelmiensa varassa sinnittelevistä rikkinäisistä ihmisistä, joiden myötä Yhdysvalloista piirtyy sangen erilainen kuva, mihin parrasvalojen loisteessa on kenties totuttu. Darren Aronofskyn The Wrestler (2008) lienee näistä elokuvista 2000-luvun tunnetuimpia. Nuorempaa tekijäpolvea edustavien käsikirjoittaja Kate Gerstenin ja ohjaaja Gia Coppolan elokuva The Last Showgirl (2024) jatkaa samalla tiellä.

The Wrestlerissä Mickey Rourke näytteli ikäistään yli viisikymppistä kehäraakkia vapaapainijaa. The Last Showgirlissä Pamela Andersson esittää ikäistään liki kuusikymppistä tanssijaa Shellyä, joka on tehnyt koko uransa yhdessä Las Vegasin kasinon teatterin tanssiesityksessä. Käteen ei ole jäänyt kuin kuvitelma omasta taiteilijuudesta tanssijana. Eläkettä ei ole kertynyt eikä sairausvakuutusta ole, ja aikuinen tytärkin kokee tulleensa hylätyksi äidin tanssiuran takia. Kun loppuun veivattu tanssiesitys lopetetaan, Shellyn maailma romahtaa.

Gersten ja Coppola nostavat elokuvassaan esiin kiperiä kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisiä saati oikeita vastauksia. Kaikki hahmot ovat tahoillaan rikkinäisiä ja vaillinaisia. Tanssijat ovat vapaapainijoiden tapaan show-viihteen vähän arvostettuja puurtajia. Nuoremmille kyse on vain suorittamisesta ja käteen ladotuista dollareista, vanhemmat pitävät kiinni kuvitelmistaan työnsä merkityksestä. Viime kädessä merkitys määrittelee vain heitä itseään. Työstään ja tekemisestään saa ja pitää olla ylpeä, jos sen kokee itselleen tärkeäksi. Mutta minkä hintalapun tälle merkitykselle voi antaa?

Kysymystä käsitellään Shellyn läheisten kautta. Näkökulmat ja tulkinnat käyvät erilaista vuoropuhelua. Shellyn nuoremmat kollegat (Kiernan Shipka, Brenda Song) ja tytär Hannah (Billie Lourd) näkevät maailman eri silmin kuin Shellyn ikätoverit näyttämömestari Eddie (Dave Bautista) ja entinen tanssijakollega, nykyinen tarjoilija Annette (Jamie Lee Curtis). Kaikessa epätäydellisyydessään hahmot ovat ilahduttavan aidon oloisia.

The Wrestlerin tapaan arkinen roso on vahvasti läsnä myös kuvauksessa. The Last Showgirlissä asioita ja tilanteita kuvataan suoraan ja rehellisesti. Kameraa ei käännetä häpeillen pois, kun Jamie Lee Curtisin Annette vaihtaa tarjoilija-asuaan pukuhuoneessa tai kun lähikuva luotaa Pamela Anderssonin ehostamattomia kasvoja. Visuaalisessa rehellisyydessä on jotain hyvin lämmintä ja inhimillistä. Anderssonin roolisuoritus jättää tuskin ketään kylmäksi, niin hienosti hän tavoittaa Shellyn ailahtelevuuden. Hahmo on yhtä aikaa ärsyttävyydessään kiusallinen ja herkkyydessään inhimillisesti samaistuttava.

Aivan täysin Coppola ei ohjaajana saa pidettyä elokuvan kerrontaa ja jännitteen rakentelua uomissaan. Osa kohtauksista jää emotionaalisesti harhaileviksi, kun taas toisissa kohtauksissa intensiteetti tiivistyy hyvinkin konkreettiseksi. Vuoristorata kuvaa toisaalta hyvin elämän kulkua, mutta elokuvan kerronnassa se aiheuttaa hienoista keskittymättömyyttä. Puolitoistatuntisessa elokuvassa tämä jää kuitenkin vähäpätöiseksi puutteeksi.