Tyttö tuollainen valkokangas

Kevin Smithin Amyn jäljillä (Chasing Amy, 1997) lukeutuu 1990-luvun lopun mielenkiintoisimpiin ihmissuhde-elokuviin. Myös vuonna 1999 valmistunutta Dogmaa voi pitää vähintäänkin piristävänä poikkeuksena amerikkalaisessa tuotannossa. Smithin luottonäyttelijästä ja kaverista Ben Affleckista on sittemmin suttaantunut ison luokan Hollywood-tähti. Valitettavasti menestys ja raha tekee monesta pellen – nykyään Affleckin nimi synnyttääkin elokuvaa kohtaan lähinnä ennakkoluuloja. Affleckin ja taannoisen heilansa Jennifer Lopezin yhteisprojekti Gigli on eräs tyylitajuttomimmista pannukakuista, joita Hollywood on konsanaan yleiseen levitykseen saattanut ja Affleckin roolisuorituksen ala-arvoisuudelle ei äkkiseltään muistu mieleen edes vertailukohtaa.

Tyttö tuollaisen tuottanut Miramax Films poisti Giglin takia kaikki Jennifer Lopezin kuvat elokuvan promootio- ja mainosmateriaaleista, jotta elokuvaa ei olisi luultu toiseksi Affleck–Lopez-kohellukseksi. Sellaisesta ei onneksi ole kyse. Tyttö tuollainen on herttainen ja paikoin persoonallista särmää omaava ihmissuhdekomedia, mitä voi sanoa vain harvoista nykypäivän romanttisuuteen vivahtavista keskivertokomedioista. Smithin uralla kyseessä ei kuitenkaan ole mikään merkkiteos, jos vertailukohtana pitää esimerkiksi ohjaajan aiempaa Amyn jäljillä -elokuvaa.

Persoonallista särmää elokuvaan tuo Smithin arkinen ja eloisa huumori sekä isä–tytär-suhteen puntarointi ohjaajan omiin vanhemmuuskokemuksiin pohjaten. Tosin tarinan ekaluokkaikäinen Gertie kuvataan elokuville niin tyypillisesti paikoin häiritsevänkin pikkuvanhana. Myös tunnehaikailevat poppisävelmät särähtävät kiusaannuttavasti korviin ja päälleliimattuina ne eivät istu ryhdikkäästi elokuvan kerrontaan.

Smithin vahvuus on luoda uskottavia henkilöhahmoja tilanteisiin, joista voi juontaa polkuja yhteiskunnan yleisiin arvopohdintoihin asti. Näiltä osin Tyttö tuollainen etenee vahvoilla urilla, mutta periksi antaminen viihdehötön vaatimille kompromisseille vesittää väistämättä kokonaisuuden kiinnostavuutta.

Äiti (Lopez) kuolee synnytyksessä ja isä Ollie (Affleck) tukahduttaa surunsa työllään menestyvänä musiikkialan pr-miehenä. Vastasyntyneen Gertie-tytön Ollie työntää isänsä hoiviin. Menetettyään malttinsa pr-keikalla ja saatuaan potkut Ollie palaa New Yorkin glamourista New Jerseyn esikaupunkiin isänsä luo. Seitsemän vuotta menee lakaisukoneen kuljettajana ja tytärtä kasvattaessa. Ollien halu päästä takaisin New Yorkiin hulppean työn ja elämän pariin ei ole kuitenkaan haihtunut.

Sokea usko menestykseen ja vaikeuksien kautta voittoon mentaliteetti on amerikkalaisen viihde-elokuvan peruskauraa. Smith ei kuitenkaan anna elokuvansa lipsahtaa kaupallisimman siirapin puolelle vaan pyyhkäisee pöydältä pintapuolisen menestyksen autuuden ja pyrkii jopa alleviivaten osoittamaan katsojille ihmisenä olemisen ja tuntemisen aitouden olevan muualla kuin muodikkaassa ja materialistisessa hyvinvoinnissa. Olliesta piirtyy muutamin kohdin jopa hersyvä kuva mainos- ja pr-alaan kulminoituvana henkisenä ja inhimillisenä tyhjiönä. Ihmisen sija on olla perheyhteisön jäsenenä, eikä keimailla pilvenpiirtäjien valheellisissa hattaroissa.

Tyttö tuollaisen sokeroiduista elementeistä huolimatta Smith on onnistunut saavuttamaan elokuvaansa katsomisen arvoista ja edes ripaukseltaan aitoa inhimillisyyttä.