Dogma valkokangas

Uskonnon tuominen valkokankaalle on tuottanut tiukkaotsaista paatosta useamman kerran kuin jaksaa edes muistaa. Vaikea ja vielä varsin paloherkkä aihe saattaa myös nostattaa rajuja vastalauseiden aaltoja, kuten tapahtui esimerkiksi Martin Scorsesen elokuvan, Kristuksen viimeiset kiusaukset (1988), ilmestyessä. Tämän mielessä pitäen ei olekaan vaikea kuvitella sitä polemiikkia, joka on nuoren, sarjakuvasukupolven ohjaajan Kevin Smithin uuden Dogma-elokuvan ympärillä kiertänyt jo hyvän aikaa.

Ehkä se, että Smith julistaa omaa pelastuksellista ilosanomaansa MTV-sukupolven kielellä - sillä tutun rennolla ja hauskalla dialogilla - antaa vaikutelman syvyydettömyydestä tai epäkypsästä tavasta käsitellä kristinuskoa. Kyse on kuitenkin aivan päinvastaisesta. Ja ehkä se, että Dogma on äänekäs, aggressiivinen sekä vauhdikas, häiritsee joitakin ihmisiä. Mitä siitä? Huolimatta ulkoasustaan elokuva todella kirjoittaa katsojalle jälkimodernia teologiaa, joka on itseoikeutetusti kyllästetty viitteillä populaarikulttuurin peruspilareihin. Eikä nyt missään mielessä tehdä pilkkaa ihmisen uskosta Jumalaan - korkeintaan härnätään katolista kirkkoa sen turhankin synkistelevästä asenteesta yläkertaan.

Mutta nyt päivän ilosanomaan.

Katolisen kirkon suorittama kasvojenkohotus tarjoaa vuosituhansia kaivatun mahdollisuuden kahdelle taivaasta karkotetulle enkelille, Lokille (Matt Damon) ja Bartlebylle (Ben Affleck). Porsaanreikä takaisin kotiin merkitsee kuitenkin samalla Jumalan kaikkitietävyyden kyseenalaistamista, joka puolestaan pyyhkisi tyhjäksi kaiken olevan. Niinpä Bethany (Linda Fiorentino) kokee ilmestyksen, jossa hänet kutsutaan ristiretkelle pieneen kirkkoon New Jerseyssä: hänen tulee estää luopioenkeleitä astumasta kaariovista sisään. Matka on täynnä eriskummallisia profeettoja, apostoleita, paholaisia, enkeleitä ja yllättäviä uutisia. Samalla myös Loki ja Bartleby saavat huomata, että heidän yksinkertaiselta tuntuva suunnitelmansa herättää ei-toivottua huomiota niin taivaassa kuin helvetissäkin.

Hyvä on. Dogma tuskin on niin kyseenalaistava tai innovatiivinen elokuva kuin mitä kaikki meuhkaamisesta noussut tomu sen ympärillä voisi antaa olettaa. Monta hyvää asiaa jätetään vakan alle, mutta ei se vähennä Smithin neljännen - ja ehdottomasti parhaimman - ohjaustyön arvoa. Se on uskonnollista monimuotoisuutta sekä valinnanvapautta painottaessaan jopa kiltti, päästämättä katsojaa kuitenkaan liian helpolla. Kaikkien mytologisten, gnostilaisten ja ties minkä sekamelskasta joutuu itse hakemaan niitä "hyviä ideoita", joista Dogma haluaa kertoa.

Kevin Smithiltä löytyy ehdottomasti silmää huumorille, mutta hänen kirjoittamansa evankeliumi on samalla myös kaikkea muuta kuin kevyttä läpänheittoa. Henkilökohtaista suhdetta Jumalaan ja uskoon jyrkkien opillisten kaavojen sijaan painottava elokuva on myös rehellisesti aikansa tuote. Yrittämättä esittääkään mitään muuta se myös turvaa oman selustansa ja aiheensa kestävyyden. Ja ennen kaikkea Dogma on varmasti paikallaan ikään kuin tämän musiikkivideo- ja X-sukupolven pyhäkoulugospelina.