Turilas ja Jäärä valkokangas

Mariko Härkösen ja Ismo Virtasen lyhytanimaatio Jääkarhu soitti kerran Afrikkaan (1997) on viime vuosien mieltä lämmittävin suomalainen animaatio- ja musiikkielokuva, vain viiden minuutin pituinen. Nyt Härköseltä ja Virtaselta tulee suurempaan levitykseen tusinan kertaa kovempi työpanos, eli juuri ja juuri kokopitkä animaatioelokuva koostettuna kahdestatoista noin viiden minuutin episodista. Laulua, edes puhetta, ei nyt kuulla.

Jokaisessa pätkässä seikkailee sama hahmopari, hyönteisystävykset Turilas ja Jäärä. Turilas on hyväntahtoinen pullero ja Jäärä omaehtoinen neropatti. Ihmisten romuista he löytävät itselleen joko tyystin päinvastaisia tai sitten aivan vastaavia käyttötarkoituksia - televisiosta innostutaan jalkapallon peluusta, huippuautolla huristellaan huvin vuoksi. Vapaa-aikanautintoihin heittäytyessä ollaan myös määrätietoisia kierrättäjiä.

Vaatii kovaa kunnianhimoa tehdä yli tunnin kestävä puheeton elokuva 2-10-vuotiaille lapsille. Hyönteismaailmaa ei olla inhimillistetty äärimmäisyyksiin väkinäisellä lätinällä, kun ininäkin riittää. Kiitettävä tinkimättömyys sisältääkin ongelman silloin, jos käsikirjoitus ei ole riittävä. Nyt viisiminuuttiset tarinat alkavat haukotuttaa, kun lähes jokaisessa on sama kerronnallinen kuvio: esineen löytäminen ja sen hyödyntäminen. Monet episodit ovat hyvin yhdentekeviä toisiinsa nähden. Turilaan ja Jäärän luonteet pysyvät alusta loppuun saakka jotenkin mitättöminä, eivät ole tapahtumien tasalla. Vaikea sanoa, mitä lapset saavat yksitoikkoisuudesta irti.

Käsityöanimointi on värikästä katsottavaa, vaikkakin kuvissa on mukana liikaa krääsää. Kauneimmassa yksittäisessä episodissa parivaljakko on kärrymatkalla ja tapaa tienvarressa liftaavan, kekoa keräävän kollegan, jonka jalka jää vahingossa kärryn pyörien alle. Turilaan ja Jäärän vaisu kokonaisuus puhuu kaikissa kohtauksissaan kuitenkin hyvän asian, lähimmäisyyden, puolesta.