Transformers One valkokangas

Olisi moka kirjoittaa musiikkikritiikissä Mo Zartista tai kirjallisuuskritiikissä Paavo Havikosta. Nykypäivän elokuvakritiikissä sen sijaan riittää jopa maan valtalehdissä, että termit ovat vähän sinnepäin, oli kyse kuinka isosta tai pitkäikäisestä populaarikulttuuri-ilmiöstä tahansa. Ylenkatsova hutilointi kertoo ikävää kieltään elokuvakritiikin yleisestä arvostuksesta sekä edelleen voimassa olevasta tympeästä kahtiajaosta korkean ja matalan kulttuurin välillä.

Transformersit täyttävät sekä ison että pitkäikäisen ilmiön kriteerit. Neljä vuosikymmentä sitten lanseerattu lelusarja sai heti massiivisen suosion ja laajeni animaatioihin, elokuviin, tietokonepeleihin ja kaikkeen mahdolliseen. Hyvien autobotien ja pahojen decepticonien tarinassa on jotain arkkityyppistä ja kestävää, mikä on saanut sen ylittämään muoviset kahleensa ja leviämään universaalisti, myös Pohjolan perukoille. Mikäli suomalaisista alle viisikymppisistä miehistä joku ei transformerseista ole kuullut, niin kyse lienee Diogeneen sukulaissielusta.

Franchisen erityisessä polttopisteessä ovat aina olleet autobotien ylväs johtaja Optimus Prime ja hänen arkkivihollisensa, raaka ja häikäilemätön Megatron. Sotaa käyvät viholliset, jotka olivat nuoruuden päivinään parhaita ystäviä. Optimus on kuin Gandhi mikäli Gandhi olisi heiluttanut energiakirvestä, ampunut käsikanuunalla ja muuntautunut rekaksi.

Optimukselle vapaus on kaikkien elävien olentojen oikeus. Megatronin esikuvia taas riittää poliittisesta historiasta yllin kyllin, monet tyrannit, diktaattorit ja raakalaiset ovat halunneet hallita hänen laillaan teräksellä, verellä ja armottomuudella.

Optimus ja kumppanit on nähty valkokankaalla animaatioelokuvana viimeksi vuonna 1986 kulttielokuva The Transformers: The Moviessa. Sen jälkeen Michael Bayn tuotantokoneisto rysäytti robottien taiston näyteltyinä elokuvina, joita on vuosina 2007–2023 nähty seitsemän. Nyt vuorossa on tämän sarjan animoitu esiosa Transformers One. Se sijoittuu kaukaiseen historiaan transformersien kotiplaneetalle, jonka nimi ei ole Cyberion tai Cypertron vaan Cybertron.

Nuoret mainarikaverit Orion Pax (Chris Hemsworth) ja D-16 (Brian Tyree Henry) raatavat pitkää päivää energon-kaivoksissa ja haaveilevat paremmasta. Kumpikin ihailee suuresti kaupunkinsa sulavaa ja suosittua johtajaa Sentinel Primea (Jon Hamm), jolla on mekaaninen hymy herkässä ja joka on täynnä lupauksia paremmasta huomisesta. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä se näyttää ja odottamattomat tapahtuvat käynnistävät sekä vauhdikkaan seikkailun että kehityskaaren, jonka päässä Orionista on tuleva Optimus ja D-16:sta Megatron.

Sujuvasti ja taiten animoitu elokuva etenee kovalla vauhdilla, suvantopaikkoja ei juuri ole jätetty. Toimintaa ja yritystä komediaan on yllin kyllin ja enemmän kuin tarpeellista, mikä on aina ollut myös sarjan live action -elokuvien ongelma. Aina kun elokuva malttaa hidastaa ja keskittyä kaverusten Orionin ja D:16:n ystävyyteen ja heidän erilaisiin näkökulmiinsa teos on parhaimmillaan. Hiljalleen selviää, mitkä perimmäiset erot kaksikkoa erottavat ja mistä Megatronin aggressio ja katkeruus kumpuavat.

Brian Tyree Henry on ääniroolissaan oivallinen, ja kanavoi robottihahmoaan hienovaraisin nyanssein. D-16 on lähempänä tavallista katkeroituvaa jokamiestä kuin korkealentoisempi Orion Pax. D-16:n hiljalleen syttyvää vihaa ja järkähtämättömyyttä ymmärtää hyvin, samoin ymmärtää väkivallan motiiveja sekä ylilyöntejä. Suomessakin voi köyhissä lähiöissä parhaillaan kehittyä omanlaisiaan Megatronin alkuja, jotka haluavat raivossaan repiä heille valehdelleilta päättäjiltä pään irti.

Transformers Onen toinen kiinnostava aspekti on sen tarjoava visio kolmesta hyvin erilaisesta poliittisesta johtajuudesta. Ylevän korkealentoinen, hyvään luottava Optimus, raakaan voimaan ja väkivaltaan luottava, kenellekään kumartava Megatron ja lipevä sekä kymmentä hyvää lupaava poliitikon perikuva Sentinel Prime. Tämäkin näkökulma olisi kaivannut ja ansainnut lisäpanostusta, mutta tarina lipeää erityisesti loppupuolellaan perinteisemmäksi ryminäksi ja metallin kirskumiseksi.

Kokonaisuutena Transformers One jää vajaaksi tematiikaltaan, mutta on sujuvasti toteutettuna seikkailuna vähintään kertakatselun arvoinen ja laadukkaampi kuin monet live action -veljensä.

Transformers One nähdään myös dubattuna versiona, mikä on tarpeeton ratkaisu. Alaikäisten katsojien kohderyhmänä voidaan pitää 10–12-vuotiaita. Tämän ikäisille ei pitäisi olla minkäänlaista tarvetta dubbaukseen, sillä PISA-puheista huolimatta valtaosan lukutaito riittää tekstityksien seuraamiseen ja moni hallitsee jo englannin kielenkin sen verran hyvin, että arvostaa ja ymmärtää alkukielistä dialogia.

Myös K7-ikärajaa voi pohtia. Teoksessa on niin paljon väkivaltaa, melskettä ja toiminnantäyteistä kuvastoa, että se ei sovellu juuri koulutiensä aloittaneille eikä taatusti 4-6-vuotiaille edes vanhempiensa seurassa. Ihmetellä sopii sekä dubbausratkaisua että ikärajaa. Perimmäinen ongelma tietysti on, että ikärajojen K7 ja K12 välillä on nykyisellään aivan liian suuri väli.