Lee valkokangas

Sodista paikan päältä raportoivat toimittajat ja kuvaajat eivät ole menettäneet merkitystään, vaikka digitalisoituneessa tiedonvälityksessä voisi toisinkin luulla. Edelleen varmin tapa saada sota-alueilta mahdollisimman riippumatonta tietoa on lähettää sinne journalisti, jotta uutisvirtaa seuraavat tietäisivät, mitä sodan sumussa tapahtuu. Vuosittain useat journalistit maksavat tästä hengellään.

Sotajournalisteista on kerrottu elokuvissa aiemminkin, mutta nyt vuoden sisään on nähty kiinnostavasti kaksi sotajournalismia käsittelevää elokuvaa. Alex Garlandin hypoteettisesta Yhdysvaltojen sisällissodasta kertova Civil War (2024) pureutui neljän journalistin matkaan, kun taas Ellen Kurasin Lee (2023) ammentaa historiasta kertoessaan yhdysvaltalaisen Lee Millerin (1907–1977) tarinan toisen maailmansodan kauheuksien taltioijana.

Miller perehtyi valokuvaukseen jo lapsuudessaan, mutta toimi mallina ennen omaa valokuvaajauraansa. Miller opiskeli Pariisissa ja toisen maailmansodan alkaessa hän asui Lontoossa miehensä kanssa. Miller työskenteli Voguelle kuvaten ensin Lontoon sodanaikaista arkea, mutta siirtyi Normandian maihinnousun jälkeen kanaalin yli ja taltioi tapahtumia liittoutuneiden edetessä kohti Berliiniä. Miller oli liittoutuneiden joukkojen mukana näiden vapauttaessa Buchenwaldin ja Dachaun keskitysleirit. Suuri osa Millerin sotakuvista tuli julkisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun kuvat löytyivät hänen vintiltään.

Tästä asetelmasta Lee-elokuvalle on rakennettu kerronnallinen kehys. Nuori toimittaja haluaa haastatella ikääntynyttä Milleriä, joka vastentahtoisesti alkaa kertoa tarinaansa. Muistelu on elokuvissa varsin tavanomainen ratkaisu valottaa menneitä tapahtumia. Kerrontaperinteessä sillä on paikkansa, mutta elokuvissa se on usein hieman teennäinen ja monesti elokuvaa kestollisesti tarpeettomasti pitkittävä ratkaisu, kun ydintarinan rinnalla on kuljetettava toista aikatasoa. Elokuvakerronta on usein parhaimmillaan suoraviivaisena. Leessäkin Millerin tarina olisi voitu kertoa suoraan omassa ajassaan ilman muistelukehystä, vaikka sille onkin lopulta perustelunsa. Varsinaista lisäarvoa muistelukehys ei perusteluistaan huolimatta elokuvaan ja sen pääteemoihin tuo.

Lee on elämäkertaelokuva, mutta perinteisimmän kehdosta hautaan -mallin sijaan elokuva on pääasiallisesti rajattu toisen maailmansodan vuosiin. Ensimmäinen tunti vierähtää Leen henkilökuvan rakentamisessa toisen tunnin keskittyessä sotatantereiden tapahtumiin.

Elokuvassa on kaksi hallitsevaa teemaa. Leen henkilökuvan kautta käsitellään naiskuvaa ja vahvaa naistoimijuutta. Historiallisen pikkutarkkuuden sijaan olennaisempaa on sitoa näkökulma nykykatsojan ymmärtämään kokemusmaailmaan, ja tässä elokuvan voi todeta onnistuneen kohtuullisen hyvin. Toisessa vaakakupissa on sota ja mitä sodasta lopulta halutaan kertoa, ja mitä merkitystä kertomisella ja kertomatta jättämisellä voi olla. Kuvilla ja niiden käytöllä on valtava vaikutus mielikuviin, mitä nykyisessä kuvatulvassa ei aina ajatella, vaikka asia on mitä ajankohtaisin käynnissä olevien sotien myötä.

Kahta isoa ja merkittävää teemaa ei täysin sujuvasti ole saatu yhdistettyä yhteen elokuvaan. Teemat vievät toisiltaan tilaa, vaikka ne muutamissa kohdin myös tukevat toisiaan. Ongelma on ehkä eniten kerronnan intensiteetissä. Siinä missä ensimmäinen tunti on jopa verkkainen, toisella tunnilla jännite tiivistyy ja sodan tapahtumia vyörytetään eteenpäin nopealla tempolla.

Arvokkaimmillaan elokuva on käsitellessään sodan ymmärtämistä, mikä tekee siitä hyvin ajankohtaisen. 1930-luvun lopulla monen eurooppalaisen katse oli valoisammassa tulevaisuudessa. Natsihallinnon toimet näyttäytyivät lähes käsittämättömiltä ja suuruudenhullun diktaattorin edesottamuksiin ei osattu tai haluttu suhtautua riittävällä vakavuudella. Sama tilanne toistui reilut 80 vuotta myöhemmin Venäjän vyöryessä yli Ukrainan rajojen ilman ulkoapäin tarkasteltuna järkevää syytä.

Leen arvo on ennen kaikkea siinä, että se muistuttaa kuinka tärkeää on välittää ja kertoa sodan kauheuksista. Muutoin sodan todellinen luonne jää pimentoon. Aikanaan natsi-Saksan valloittamien alueiden ulkopuolella ei vielä voiton paraateissakaan juuri tiedetty ihmisten katoamisista, puhumattakaan natsien harjoittamasta joukkotuhonnasta. Pahuuden mittakaava valkeni vähitellen. Nykyisin onkin suorastaan hämmentävää, että pitkin Eurooppaa tunnutaan 80 vuodessa unohtaneen, millaisina raunioina niin henkisesti kuin fyysisesti Eurooppa toisen maailmansodan jälkeen oli. Sota on vain ja ainoastaan kärsimystä, myös ”voittajille”.

Elokuvien saralla kuvaajana paremmin tunnettu Ellen Kuras hallitsee visuaalisuuden, ja esteettisesti Lee on harkittu ja huolellinen, mutta ei kuitenkaan valokuvallisen asetelmallinen. Visuaalinen osaaminen kuvilla kertomisessa ei kuitenkaan yllä koko elokuvallisen tarinankerronnan tasolle. Lee jää elokuvana hieman liikaa traditionaalisen tarinankerrontansa ja rakenteensa vangiksi suhteessa tärkeisiin teemoihinsa sekä ennen kaikkea voimakastahtoiseen päähenkilöönsä.