Toy Story 4 valkokangas

Pixarin animaatiot ottavat haparoivan askeleen tähän vuoteen. Jatko-osat ovat olleet studion elinehto jo hetken aikaa, mutta harvoin niiden vaikutukset laadulliseen tasoon ovat olleet yhtä näkyviä kuin vuonna 1995 käynnistyneen Toy Story -elokuvasarjan neljännessä osassa. Laadukkaan elokuvatrilogian jälkihöyryistä syntynyt kummajainen lähinnä hämmentää ja ärsyttää.

Elokuva jatkaa kolmannen osan jälkeisissä maisemissa. Woody (Tom Hanks/Antti Pääkkönen) ja muu lelukatras on asettunut uuteen kotiin Bonnie-tytön luokse, mutta pian cowboy-nukke huomaa, että hänen roolinsa lapsen elämässä ei ole enää sama kuin edeltävällä omistajalla. Tytön askarrellessa itselleen uuden lempilelun, lusikkahaarukasta ja roskiksen tähteistä kyhätyn Kahvelin (Tony Hale/Joonas Nordman), ottaa Woody tehtäväkseen yrittää sopeuttaa uutta tulokasta osaksi Bonnien elämää. Perheen yhteisen automatkan aikana Kahveli kuitenkin katoaa ja Woody tämän mukana. Jäljet johtavat antiikkikauppaan, jossa Woody törmää vanhaan tuttuunsa, paimennukke Bo Beepiin (Annie Potts/Sanna Majuri).

Uusi elokuva jatkaa temaattisesti samoilla linjoilla edeltäjiensä kanssa. Eksistentiaaliset kysymykset ja oman paikkansa puiminen heijastetaan lelumaailman hahmoihin, jotka takertuvat epätoivoisesti omistajiinsa olemassaolonsa ainoina merkityslähteinä. Muutos tuo mukanaan haasteita sopeutumiselle, mikä näkyy Kahvelista, jonka identiteetti poukkoilee lelun ja poisheitettävän roskan välillä. Itsensä löytäminen lopulta rakentuu matkaksi, jossa olennaista on totutusta irti päästäminen.

Lukuisten Pixarin animaatioelokuvien tavoin myös Toy Story 4 omaa lähtökohtaisesti varsin kiehtovan temaattisen kehyksen, mutta tällä kertaa painotaakkana lepää kuitenkin harvinaisen leveäperäisesti laadittu käsikirjoitus sekä täyteen ahdettu hahmorosteri. Elokuva viskoo täyslaidallisen tapahtumia ja uusi kasvoja valkokankaalle kykenemättä perustelemaan niiden paikkaa muodon ja sisällön tasoilla.

Tilkinnän makua on selvästi ilmassa. Väkinäisillä juonikuvioilla ja jatkuvalla paahtamisella yritetään peitellä sitä tosiasiaa, että ydintarinaan ei ole saatu upotetta samaa draivia kuin kolmeen aiempaan osaan. Edeltäjien eheät ja tasokkaasti hahmotellut juonilinjat loistavat poissaolollaan ja tilaa uhrataan vaahtoamiselle ja roolihahmoille, joiden ainoa funktio on niiden taustalla paistattelevat tähtinimet. Pixarin hyvin pelaava huumori on vaihtunut energiseen mellakointiin, joka venyttää varsinkin varttuneemman katsojan hermoja.

Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että sarjan uusin osa on kadottanut sen mikä ylipäätään teki Toy Story -elokuvista niin merkityksellisiä. Lelupoppoon seikkailujen sijaan ne olivat osa laajempaa kertomusta kasvamisesta, lapsuuden päättymisestä ja aikuisuuteen siirtymisestä. Tämä humaani kosketuspinta on tyhjä piste neljännen osan tarinalinjassa, joka tukeutuu lähinnä puimaan lelujen sisäistä sielunmaisemaa. Kun aiempien elokuvien elämään ja arkitodellisuuteen liittyvä samaistuttavuus on menetetty, on uuden osankaan turha kiskoa tunnenarujaan jonkinlaisen reaktion toivossa. Ironista sinänsä, että elokuva identiteettiään etsivistä leluista tuntuu olevan oman identiteettinsä kanssa aivan yhtä hukassa.

Huipputasoa oleva animaatiojälki sekä muutamat iskevät kohtaukset jaksavat kuitenkin pitää pakettia puuteineenkin pinnalla. Täysin kelvoton elokuva ei ole, vaikka maineikkaan animaatiostudion ominainen taika onkin taantunut lähinnä läpikuultavan sentimentaaliseksi paasailuksi ja reikä päässä junnaavaksi vauhkoamiseksi.

On tietenkin selvää, että jatko-osien kohdalla innovatiivisuus ja raikkaus on usein uhrattavissa markkinapolitiikan alttarilla. Lohdullista kuitenkin on, että mukana kulkee myös itsenäisten teosten vahva rintama, josta Inside Out (2015) ja Coco (2017) ovat hyviä esimerkkejä. Ensi vuonna ilmestyvä Eteenpäin näyttäisikin tarjoavan orastavan lupauksen siitä, että Disneyn nykyiset tuote- ja franchisevetoiset elokuvamarkkinat eivät ole täysin sammuttaneet Pixarin pöytälampun kirkkainta valoa.