Tosca valkokangas

Tosca on tuorein filmatisointi Giacomo Puccinin kuuluisasta oopperasta, joka kertoo nuorista taiteilijarakastavaisista, maalari Mario Cavaradossista ja laulajatar Floria Toscasta. Tarina sijoittuu 1800-luvun alun Roomaan, jossa ajan poliittinen epävakaus luo varjonsa lemmenparin onnen tielle. Suurimmat kivet rekeen vierittää inha poliisipäällikkö Scarpia, joka on päättänyt murskata vastarinta-ainekset kovalla kädellä ja joka on samalla intohimoisen rakastunut Toscaan. Seuraa tragedia kolmessa näytöksessä, joiden tapahtumapaikkoina ovat kirkko, Scarpian palatsi ja oikeustalon kattotasanne.

Ooppera on näyttämötaiteista haastavimpia, ja oopperaelokuva vasta vaikea onkin. Se, mikä oopperassa yleensä ihmisiä vieraannuttaa - kovaäänisen laulun lisäksi - tulee kameran ja lähikuvien myötä entistä päällekäyvämmäksi: miten toteuttaa rakastavaisten pitkät duetot ja henkitoreisten roolihahmojen voimalliset kuolinaariat ilman, että tahaton komiikka pilaa koko kohtauksen? Oopperaelokuva laittaa puntariin myös ulkonäköseikat, sillä lähikuvat tuovat armottomasti esille laulajan iän tai ulkomuodon, minkä näyttämöllä voi pelastaa monin eri tavoin. Tämä on ongelmallista siksi, että parhaat laulajat eivät ole enää teini-ikäisiä, joita oopperoiden roolihahmot tietenkin ovat. Todelliset oopperafanit osaavat suhteuttaa vaikkapa Luciano Pavarottin tai Montserrat Caballén muhkean ulkomuodon rooliin kuin rooliin, koska heidän laulunsa kauneus voittaa kaikki ulkoiset seikat, mutta oopperaan vähänkin epäluuloisesti suhtautuvan naurussa olisi pitelemistä.

Niinpä oopperaelokuvien tekijät joutuvat usein etsimään rooleihinsa ns. nuoria lupauksia, jotka näyttävät uskottavilta ensirakastajina mutta vakuuttavat myös laulutaidollaan. Tämä on tietysti loistava tilaisuus nuoremmille tähdille näyttää kykynsä, ja tähän tilaisuuteen on tarttunut oopperamaailman kohutuin julkkispari, Angela Gheorghiu ja Roberto Alagna, jotka molemmat ovat nuorehkosta iästään huolimatta saaneet kosolti kiitosta. Tarttuminen Toscan kaltaiseen ns. järeämmän kaluston teokseen on aina altis riskeille, mutta parin kunnianhimon tuloksena onkin syntynyt yksi onnistuneimmista näkemistäni oopperafilmatisoinneista.

Baritoni lyö kerrankin tenorin laudalta

Tosca on Bizet’n Carmenin ohella varmasti tunnetuimpia oopperoita, ja siinä on lukuisia oopperahittejä kuten kaksi kuuluisaa tenoriaariaa ja ylimaallisen kaunis sopraanoaaria Vissi d’arte, johon kansainvälisten laulukilpailujen nuoret kokelaat säännöllisesti kompastuvat. Angela Gheorghiulla on ääntä ja kokemusta onnistuakseen siinä oivallisesti ja hän on muutenkin elokuvan kantava voima sopivan diivamaisena ja tuittupäisenä Toscana. Gheorghiusta onkin mitä ilmeisimmin kasvamassa suuren luokan tähti. Hänen veroisensa vastapaino on Ruggero Raimondin Scarpia, jota kavalampaa konnaa ei oopperanäyttämöt hevin tunne. Raimondi suorastaan tihkuu pahuutta ja tukahdutettua intohimoa, ja Toscan ja Scarpian, kaunottaren ja hirviön, kohtaamisessa on särmää. Elokuvassa korostuukin juuri heidän välisensä vihan ja intohimon sekamelska, mikä jättää Roberto Alagnan tulkitseman kovaonnisen maalarin auttamatta kolmanneksi pyöräksi. Vika on osin myös Alagnassa itsessään, sillä kelpo laulannasta huolimatta hänen Cavaradossinsa on nahistunut kuin tiskipöydälle unohtunut salaatti. Toscan rajun rakkauden kohteessa pitäisi kyllä löytyä enemmän karismaa, mutta ehkä sitä onkin enemmän privaattipuolella...

Ohjaaja Benoît Jacquot on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun leikatessaan väreissä hehkuvan draaman sekaan mustavalkoisia välähdyksiä studiosta, jossa kuultavaa oopperaa nauhoitetaan. Näitä on onneksi käytetty säästeliäästi, sillä ainakin minua tahtoi hiukan häiritä t-paidoissa huitovien kapellimestarin ja solistien sotkeminen värikylläiseen pukudraamaan. Oopperan loppuhehkutuksen jälkeinen näkymä studiosta toimii kuitenkin samanlaisena katharsiksena kuin näyttämöllä, jossa hetki sitten kuolleet näyttelijät nousevat kumartamaan aplodeille. Elokuvanautinnon kannalta onnistunut on myös ratkaisu, jonka mukaan aarioiden ja duettojen huippukohdat kuuluvat ikään kuin roolihenkilöiden ajatuksissa, joten heidän ei tarvitse "huutaa" toistensa suuhun. Elokuvan esillepano samoin kuin henkilöiden liikehdintä on korostetun teatraalista, mutta kyse onkin draamasta eikä mistään tosi-tv:stä. Väitänpä, että Toscan myötä valkokankaalla leiskuu enemmän intohimoa kuin koko vuoden muussa elokuvatarjonnassa yhteensä.