Toinen uhri valkokangas

Jo aivan ensimmäiset kuvat esittelevät meidät tämän maailman luonteelle. Alex (Özlem Saglanmak) kulkee kohti jotakin tuntematon samanlaisessa kuvassa kuin Benjamin Braddock Miehuuskokeen (The Graduate, 1967) alussa. Taustalla kulkee kuvioita, jotka muistuttavat maalitauluja. Kaikki on lähes irvokkaan värikästä. Alex tulee olemaan näiden maalitaulujen kohde, ja hänen maailmansa tulee vielä muuttamaan väriään useaan otteeseen.

Toinen uhri, ohjaaja-käsikirjoittaja Zinnini Elkingtonin ensimmäinen pitkä elokuva, seuraa yhtä päivää tanskalaisessa sairaalassa, jossa Alex toimii lääkärinä. Alimiehitetty henkilökunta on kovassa paineessa, ja Alex joutuu huolehtimaan useammista vastuista kuin on suositeltavaa. Nopeat päätökset kasautuvat toistensa päälle ja tekevät vaikeaksi erottaa hyvän arvion huonosta.

Elkingtonin elokuva ansaitsee korkeat pisteet kuvasuunnittelun ja rytmityksen saralla. Mieleenpainuvan ja oleellisia motiiveja pohjustavan aloituksen jälkeen jatkuva syöttö saumattomia mutta varsin käytännönläheisiä pitkiä ottoja vetävät katsojan varsinaiseen hullunmyllyyn. Vielä suurempaa kerronnallista herkkyyttä osoittaa kuitenkin päätös toisinaan rauhoittaa rytmiä ja varioida lähestymistä kohtauksesta toiseen sen tarpeiden mukaan. Lopputulos on kokemus, joka välttää pahassa olossa rypemisen tai katsojan tietoisen kurittamisen.

Lähes joka kohtauksessa oleva Alex pitää katsojan investoituneena kliinisen tarkasti kerrotussa tarinassa – hän on elokuvan tihenevästi hakkaava sydän. Saglanmak tuo esiin erinomaisesti hahmon paisuvan jännittyneisyyden ilman suuria eleitä. Myös kuvakerronta on valjastettu osuvasti maksimoimaan suorituksen. Yksi raastavimmista hetkistä on odottamaton tauko, niin pieni ele, että se ei voisi syntyä vahingossa.

Henkilödraaman alla kuplii elokuvan todellinen aihe, terveydenhuollon ylikuormitus ja tämän vaikutukset yksilöön systeemin sisällä. Toinen uhri tekee perspektiivinsä selväksi alkupuolella, magneettikuvauksen hinnasta valittavan vanhemman lääkärin ja epämukavan lisävastuun ottamista koskevan keskustelun kautta. Aiheen auki selittämiseen ei kuitenkaan juututa, vaan tästä siirrytään nopeasti henkilövetoiseen kerrontaan. Keskeinen ajatus siirtyy vaivattomasti: ensimmäinen uhri oli toimiva terveydenhuolto, toinen tulee olemaan potilas.

Alexin päivän kehittyessä alati ahdistavampaan suuntaa mielessä käy useampaan kertaan, ovatko hänen valintansa, tai koko tilanne, täysin uskottavia. Tähän on varmasti terveydenhuollon ammattilaisilla vastaus, mutta elokuva onnistuu tekemään sen turhaksi. Alexissa on oikea tasapaino ammattimaista itsevarmuutta ja inhimillistä epäilystä, jotta hänestä on helppo välittää ja hyväksyä tähän maailmaan sopivana hahmona.

Kaikesta teknisestä onnistumisesta ja toimivista suunnanmuutoksista huolimatta Toinen uhri on taas yksi harmillinen tapaus, jossa laskeutuminen ei ole aplodien arvoinen. Häijympi, tarinan painajaismaisia puolia loppuun asti seurannut päätös olisi ollut uskollisempi tapa viedä loppuun visio epäoikeudenmukaisesta ja epätasapainossa olevasta maailmasta. Viimeiset askeleet hukataan turhaan selittelemiseen ja hahmojen, ja sitä kautta katsojan, lohduttamiseen.

Ikävästä jälkimausta huolimatta Toinen uhri on perin hienovaraisesti jännitetty draama. Skandinaavinen elokuva tunnetaan rohkeista, kovapintaisista draamoista, ja tämä on hyvä lisä kaanoniin. Kokemuksen hallittu intensiivisyys saa toisinaan toivomaan, että voisi laskea katseensa, mutta hyvän kerronnan nautinto estää nämä suunnitelmat. Lopputulos on masokismia lähentelevä mielihyvä, jossa voi elää läpi neuroottiset pelkonsa työssä mokaamisesta tai tärkeiden instituutioiden toimimattomuudesta. Jos uskoo taiteen katharttiseen voimaan, tämä on mainio tilaisuus puhdistautua.