Keittiöelämää valkokangas

Ravintola-aiheinen viihde ei koskaan tunnu menevän pois muodista. Tähtikokeille on aina kysyntää ja The Bearin (2022–) kaltaiset menestyssarjat ovat luoneet populaariin tietoisuuteen käsityksen keittiöstä stressin ja tunteiden temppelinä. Alonso Ruizpalaciosin ohjaama Keittiöelämää (2024) lähestyy aihetta alan sisällä tapahtuvan eksploitaation kautta, mutta paljonkaan uutta se ei tuo jo vakiintuneeseen alagenren kaanoniin.

Pääasiassa newyorkilaisen ravintolan takatiloihin sijoittuva elokuva vaatii tulla otetuksi vakavasti. Sen mustavalkokuvaus, radikaalit rytminvaihdokset ja epäkonventionaalinen kuvasuunnittelu kielivät palosta tulla nähdyksi äkkivääränä mutta taiteellisesti syvällisenä. Hetkinen tunnelma ja elokuvan keskimmäisen näytöksen pitkät otot tuovatkin toisinaan mieleen Birdmanin (2014). Tuon merkkiteoksen huumori ja kyky jakaa huomiota hahmojen välillä ei kuitenkaan ole läsnä täällä. Keittiöelämää on raskas kokemus, jossa toteutuksen tekniikkaa voi ihailla, mutta ei juuri tuntea.

Työtä ravintolasta etsivä Estela (Anna Díaz) johdattelee tarinaan, mutta pian hän päätyy seinäruusuksi. Elokuva on syvemmin kiinnostunut ainoastaan Pedrosta (Raúl Briones) ja Juliasta (Rooney Mara), joiden sotkuinen ihmissuhde nielee paljon aikaa. Todella laaja hahmokaarti on lopulta suurelta osin ohikulkijoita, mikä on sääli. Enimmäkseen paperittomista latinoista koostuva keittiö olisi ansainnut monin tavoin syvempää tutkiskelua, mutta se saa väistyä pääosin Pedron tarinan tieltä.

Päätös asettaa Pedro tarinan keskiöön on kummastuttava myös siksi, että hän on sekä epämiellyttävä että epäkiinnostava hahmo. Toinen näistä ominaisuuksista ei vielä rampauta teosta, mutta yhdessä se on ongelma. Pedro on äkkipikainen ja väkivaltainen, hänen soittonsa vanhemmille tuntuu halvalta yritykseltä periä sympatiaa. Julia nousee Maran kaltaisen erinomaisen näyttelijän käsittelyssä piirun kiinnostavammaksi, mutta hahmon lopussa saava käänne paljastaa, miten vähän todella opimme tuntemaan häntä.

Temaattisesti Keittiöelämää on yhtä hienovarainen kuin porakone. Teoksen aloittava lainaus Thoreaulta ja sitä seuraava monologi ajan luonteesta johdattelevat ajattelemaan aikaa nykymaailman valuuttana, jota voidaan muovata tarkoituksia varten. Tässä kontekstissa tarina hyväksikäytetyistä työntekijöistä mahdottomassa vuorossa samalla kun johtoporras hengittää niskaan aukeaa helposti kommentaariksi työelämästä ja arkisiksi muodostuneista valtahierarkioista, joissa työläinen on orja pomon määrittelemässä ajassa. Tämä voi tarkoittaa vuoroa, jonka paikkaamista vaaditaan, tai lupausta oleskeluluvasta, jota ei koskaan tule.

Nämä selkeät ja arvokkaat teemat kärsivät teoksen perspektiivistä. Mustavalkoisessa ja yliestetisoidussa maailmassa esitetyt tilanteet eivät tunnu uskottavilta, ja teoksen katse sen heikko-osaisiin hahmoihin tuntuu suorastaan tirkistelevältä. Hahmoilla on aikaa heittää huulta keittiössä, seikkailla ympäri ravintolaa, ja monille hyvin aito uhka työpaikan menettämisestä pelkistyy Pedron saamaan ”kolme virhettä ja olet ulkona” -kliseeseen, jonka lopputuloksen lapsikin voi ennakoida. Jos ottaa näin tärkeät, kipeät ja monisävyiset teemat taakakseen, on elokuva käytävä dialogia niiden kanssa, ei hukkua pikkumaiseen draamaan ja tehdä vaikeista oloista B-juonta.

Mihin Keittiöelämää sitten pyrkii? Sen selkeästä teemojen esittelystä huolimatta kommentaari työoloista, hierarkioista ja paperittomina maassa oleskelevien tilasta jää pintapuoliseksi. Pedron ja Julian välinen jännite ei kehity, ja kaikki muut hahmot jäävät suureksi osaksi vaihtopenkin puolelle. Teatraalisuus ja kuvakerronnan itsetarkoitukselliset kummallisuudet dominoivat teoksen vaikutelmaa. Kaikki tuntuukin kiteytyvän tekijöiden haluun tuottaa särmikkäitä kuvia ja muutama iso hetki. Niiden odottelu kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajan vain ei ole ollenkaan niin hauskaa tai kiinnostavaa kuin he kuvittelevat.