There's Something in the Barn valkokangas

Amerikkalaisen yhtenäiskulttuurin vaikutus puskee läpi myös jouluelokuviin. Kansainvälisenä norjalais-suomalaisena yhteistuotantona tehty There's Something in the Barn (2023) tavoittelee ennen kaikkea amerikkalaista valtavirtayleisöä joulunpyhien alla. Pohjoismaalaisia kun tuskin enää amerikkalaisten toilailut Euroopassa naurattavat, vaikka mukaan on saatu roiseja kansanperinteeseen nojaavia kauhuelementtejä.

Kalifornialainen Nordheimin perhe saapuu sukulaisiltaan perimälle talolle Norjan syrjäseudulle. Paikalliseen kulttuuriin ja väestöön tutustuminen saa väistyä selviytymistaistelun tieltä, kun ladossa asuva tallitonttu aloittaa pahanteon suuttuessaan perheen mekastavaan ja epäkunnioittavaan käytökseen. There's Something in the Barnin ytimessä on lähtökohdiltaan kiinnostava tarina tonttujen ja ihmisten välisistä suhteista, jotka kiristyvät äärimmilleen. Geneerinen toteutus ja amerikkalaisyleisön miellyttämispyrkimykset kuitenkin tuhoavat lupaavan elokuvan.

Kauhutunnelmaltaan vahvan Kuutamosonaatti (1988) -tyylisen keskeisen konfliktin esittelyn jälkeen elokuva nostaa ärsytyskerrointaan tasaisesti puolentoista tunnin ajan. Väkinäisen komedian varaan rakentuva särmätön Rare Exports (2010) -kopio ottaa amerikkalaisen ydinperheen kautta stereotyyppisen lähestymistavan norjalaisen kulttuurin esittelyyn. Herää kysymys, miksei oltaisi voitu tehdä suomalaisen esikuvan hengessä puhtaasti kauhuelokuvaa norjalaisen kansanperinteen pohjalta tai edes omaperäistä komediaa. There's Something in the Barn pyrkii epäonnisesti yhdistämään molemmat genret.

Norjalaista perinnettä edustavien tonttujen elämänmuodon tuhoaminen oikeutetaan amerikkalaisen perheidyllin suojelemisella kaikilla käsillä olevilla aseilla. Amerikkalaista ase- ja väkivaltakulttuuria piikitellen pyssyjä koko Norjasta todetaan löytyvän vain yksi, joten tonttuja voi vetää turpaan, vaikka baseball-mailalla. Typerän yksinkertaistettujen kansalaisuusstereotypioiden (äänekkäät amerikkalaiset ja humalassa avautuvat norjalaiset) käyttö on selkeästi tarkoituksella kieliposkessa tehtyä, mutta ei jaksa kantaa koko elokuvan ajan.

Suomalaistekijöitä elokuvasta löytyy muun muassa tuottaja Aleksi Hyvärinen, säveltäjä Lasse Enersen sekä Troll VFX:n erikoistehosteiden tekijät. Erityisesti kuvaaja Mika Orasmaan työ on ammattimaista, eikä kalpene kansainvälisten verrokkiensa joukossa, vaikka laajakuvissa on matkailumainosmaisuutta. Ristiinleikkaus päällekkäisten tapahtumien kanssa taas töksähtelee pahasti. Viittaukset Hollywoodin valtavirtaelokuvan zombeihin ja jouluklassikoihin ovat kömpelöitä.

Taidolla maskeerattujen tallitonttujen esittely taas on toimiva, mutta heihin liittyvän mytologian syventämisen sijaan piippalakkeja kehitetään räyhäävien ja ryyppäävien norjalaisvanhusten suuntaan, jolloin alun tarkasti määritellyt säännöt hiljaisuudesta ja kunnioituksesta unohtuvat. Idyllisyys ja säästellyt kauhuelementit vapautetaan loppua kohden yltyvässä väkivalta- ja verikekkereissä, jonka rohkeutta muuhunkin elokuvaan oltaisiin voitu soveltaa. Hukassa tuntuu olevan myös kohderyhmä kokoperheen jouluelokuvan ja kauhufanien arvostaman goren taistellessa keskenään.

Genre-elokuvafestivaaleilla Fantastic Fest ja Night Visions esitetty sekä kansainvälisen levityskierroksensa aloittanut There's Something in the Barn on kuin lipeäkala, kiinnostava paikallisherkku, jota maistaessa alkaa yököttää. Pitkään kehitellyn käsikirjoituksen pohjalta muodostunut elokuva on lajityypilleen uskollinen, mutta väsyttävän kertakäyttöinen. Kauhulla ja komedialla katettuun joulupöytään olisi suonut tarjoiltavan omaperäisempää viihdettä. Itse elokuvan sijaan jää pohtimaan sen teon mahdollistaneen kansainvälisen yhteistyön sekä tuotantokannustimen merkitystä suomalaisen elokuva-alan elinvoimalle.