Kauhun kotimainen kasariklassikko

Kuutamosonaatti (1988) muistetaan mainita aina, kun puhutaan suomalaisista kauhuelokuvista. Syy on selvä. Olli Soinion (1948–2018) käsikirjoittama ja ohjaama elokuva on modernin kauhugenren ensimmäinen suomalaiselokuva – ja edelleen harvoja tyylipuhtaita suomalaisia kauhuelokuvia. Tämä erikoisuus on tuonut Kuutamosonaatille ansaitun kulttimaineen, mutta toisaalta jättänyt teoksen myös eräänlaiseksi kuriositeetiksi suomalaiseen elokuvahistoriaan.

Soinion teos on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä kuriositeetti. Suomalaisista kasarielokuvista se on kestänyt aikaa poikkeuksellisen hyvin ja sen elokuvakulttuurinen arvo on vuosikymmenten saatossa vain noussut.

KuutamosonaattiAikanaan Kuutamosonaatti sai kohtuullisen vastaanoton, mutta kovinkaan vakavasti elokuvaa ei otettu. Amerikkalaislajityypin edustajana sitä ei osattu pitää elokuvataiteellisesti arvokkaana vaan luokiteltiin videolain jylläämässä Suomessa roskaelokuvien laariin. Roskalla ei viitattu varsinaisesti huonoihin elokuviin vaan teoksiin, joilla ei karrikoidusti ilmaistuna nähty samaa elokuvataiteellista arvoa kuin cinefiilien kerhonäytöksissä vaalimilla nimiohjaajien teoksilla.

Moinen elokuvataiteen ulkokohtainen arvottaminen ja vastakkainasettelu on sittemmin onneksi lientynyt. Tänä päivänä kukaan tuskin enää kiistää vaikkapa Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhien (1974) arvoa ja merkitystä, vaikka 1980-luvulla moni piti elokuvaa suunnilleen Saatanan siittämänä.

KuutamosonaattiKuutamosonaatti on nimenomaan Teksasin moottorisahamurhien jälkeläinen. Hooperin jalanjäljissä on kulkenut monenlaisia tekijöitä, mutta Soinio ei tyytynyt askelmerkkien seuraamiseen vaan poimi Hooperilta olennaiset ydinpalaset ja sovitti ne Suomeen ja suomalaiseen mielenmaisemaan. Syntyi omillaan seisova suomalainen kauhuelokuva, joka niin audiovisuaaliselta kerronnaltaan kuin tarinaltaan tukeutui amerikkalaisen kauhun konventioihin mutta oli leimallisesti suomalainen mustaa huumoriaan myöten.

Soiniolle kauhu ei ollut vierasta, sillä hän oli oppilastöinään aikanaan tehnyt genreen lukeutuvia lyhytelokuvia. Kuutamosonaattia Soinio alkoi käsikirjoittaa leikatessaan Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta (1985). Sangen erilaiset elokuvat mahdollistavat myös kiinnostavan vertailun.

Mollbergin Tuntematon uudisti sotaelokuvan kerrontaa tavoilla, joiden vaikutukset ovat näkyneet myöhemmin aina Hollywoodin sotaelokuvissa asti. Kerronnan visionäärisyys teki Tuntemattomasta kuitenkin vahvasti oman aikansa elokuvan, joka tyylillisesti saattaa tänä päivänä näyttäytyä jopa etäännyttävältä. Kuutamosonaatissa sen sijaan nojauduttiin amerikkalaisesta kauhukerronnasta tuttuihin ratkaisuihin, joiden myötä Kuutamosonaatti ei elokuvakerronnallisesti ollut mitenkään visionäärinen vaan pikemminkin ajaton, minkä kuluneet vuosikymmenet ovat vahvistaneet. Audiovisuaalisesti elokuva on nykymittapuullakin edelleen sujuva ja moderni, mitä ei voi monestakaan 1980-luvun suomalaiselokuvasta sanoa.

KuutamosonaattiKuutamosonaatin toimivuus lepää hyvin hiotussa ja genrensä tuntevassa elokuvallisessa käsikirjoituksessa. Reilusti alle puolitoistatuntisessa elokuvassa ei ole tyhjäkäyntiä, joskaan kuvallisen kerronnan sujuvuus ei aivan yllä lajityypin parhaimmiston tasolle. Suomalaiselokuvien kerronnallisessa estetiikassa on ollut tyypillistä pysähtyä kasvoihin – mistä esimerkiksi juuri Mollberg tunnetaan – mikä usein hidastaa kohtauksen sisäistä rytmiä heijastuen visuaalisen kokonaiskerronnan sujuvuuteen. Kuutamosonaatissa taiten luotu äänimaailma musiikkeineen tasoittaa kuitenkin tilannetta. Audiovisuaalisesti kyse on hyvin harkitusta ja tyylitietoisesta kokonaisuudesta, jossa näkyy Soinion monipuolinen kokemus elokuvanteosta niin äänen kuin leikkaamisen parissa.

Tyylillinen hallinta näkyy myös näyttelijöiden työssä. Keskeisissä päärooleissa on nuoria uransa alussa olevia näyttelijöitä, joita maneerit ja näyttämöesittämisen teatraaliset perinteet eivät vielä rasittaneet. Näyttelijät onnistuvat kautta linjan lajityypin reunaehtoja mukailevissa rooleissaan. Vähäisen dialogin varjolla stereotyyppisiltä vaikuttavia hahmoja voisi luonnehtia ohuiksi, mitä hahmot eivät kuitenkaan ole. Jokainen hahmo on perusteltu ja taustoitettu tarinan ja ennen kaikkea sen elokuvallisen kerronnan kautta.

KuutamosonaattiElokuvan paha hahmo ei suinkaan ole Kari Sorvalin ilmiömäisesti esittämä vanhapoika Arvo Kyyrölä, joka vaanii maalle lepäilemään tullutta Tiina Björkmanin esittämää mallia. Jännitystarinan dynamiikan osalta olennaisen kissa ja hiiri -leikin vastapuolet ovat molemmat vallankäytön uhreja, joiden voi nähdä hakevan ratkaisua tilanteeseensa tavoilla, jotka eivät kohtaa vaan synnyttävät konfliktin. Pahoja ovat heidän taustallaan valtaa käyttävät.

Arvon ja veljensä Sulon (Mikko Kivinen) elämä ja ihmiskäsitys on heidän äitinsä (Soli Labbart) toimesta piiskattu kieroon Jeesuksen nimissä. Toisaalla Ville-Veikko Salmisen Carli-manageri johdattelee esineellistettyä malli-suojattiaan oman pillinsä mukaan. Valta on vahvoilla ja valtaan alistettujen on suoriuduttava ja selviydyttävä omilla keinoillaan. Lopulta ainoa voittaja on ansaitun vapautensa saava vähäpoika Sulo, joka herättää elokuvassa myös eniten sympatioita.

Ohuiden stereotypiahahmojen sijaan Kuutamosonaatin henkilöt ovat hyvin ja motivoidusti rakennettuja. Jokaisessa on samaistumiseen tarvittavia särmiä, jotka niukan dialogin sijaan kumpuavat visuaalisesta kerronnasta ja miljööstä. Mies- ja naiskuvaltaan elokuvaa voisi nykynäkövinkkelistä pitää helposti kyseenalaisena, mutta hahmoissa on ennen kaikkea kyse heidän ympärillään vallitsevan elinpiirin ja kulttuurin muovaamista sukupuoliraameista ja osin niihin sitoutuneista traagisista kohtaloista.

KuutamosonaattiKulttuurisessa tulkinnassa Kuutamosonaattia voi maaseutukuvauksensa osalta pitää suomalaisittain vähintäänkin uraauurtavana, kuten Aapo Jumppanen ja Timo Suutari ovat kiinnostavassa artikkelissaan Pelon ja toiseuden maaseutu huomioineet. Suomalaiselokuvissa maaseutu näyttäytyi pitkään, ja näyttäytyy usein edelleen, nostalgisena onnelana. Sittemmin rinnalle on noussut kuva maaseudusta rakenneongelmien piinaamana kaupunkien takapihana. Kummassakin näkökulmassa suhde maaseutuun on ollut kuitenkin läheinen, mitä selittää Suomen myöhäinen kaupungistuminen. Maaseutua ei ole meillä nähty pelottavana toiseutena samaan tapaan kuin vaikkapa amerikkalaiselokuvissa, joissa maalaiset esitetään degeneroituina ja vaarallisina korostaen kaupunkilaisten ja maalaisten vastakkainasettelua.

Kuutamosonaatissa suomalainen maaseutu näyttäytyy yksiselitteisen pelottavana toiseutena, mikä heijastelee 1980-luvun nousukauden urbaanin ylistystä ja materialismia. Kehityskulku johti Suomessakin aiempaa selvempään maaseudun ja kaupungin vastakkainasetteluun, jossa maaseutu edustaa kielteistä takapajulaa ja kaupunki myönteistä edistyksellisyyttä. Hahmorakentelun kautta Soinio korostaa maaseudun muutosta myös esteettisesti värittäessään suomalaisen maaseudun talven ankeaan harmauteen. Kuutamosonaatti onkin niitä harvoja suomalaiselokuvia, jossa paikallismiljöötä on onnistuneesti osattu hyödyntää vakuuttavan tarinamaailman luomisessa.

Kuutamosonaatti luokitellaan usein kauhukomediaksi, mutta teoksen komediallisuus on varsin tulkinnanvaraista. Ytimeltään kyse on teemoiltaan moniulotteisesta syrjäkyläkauhusta, jossa on niin groteskeja kuin makaabereja sävyjä esikuvansa Teksasin moottorisahamurhien tapaan. Tyyli tuottaa kauhun ja naurun usein häiritseväksi koettua vuoropuhelua.

Soinio teki elokuvalleen myös jatkoa. Kuutamosonaatti II: Kadunlakaisijat (1991) oli samalla tapaa kieli poskessa tehty jatko-osa kuin Hooperin Teksasin moottorisahamurhaaja 2 (1986). Molemmat ohjaajat taisivat olla sangen tietoisia, ettei ainutkertaisesta alkuperäisteoksesta kannata edes yrittää tehdä jatkoa vakavalla naamalla.

Kultimaineellaan Kuutamosonaatti on tunnettu mutta valitettavan usein kuriositeettina ohitettu suomalaiselokuva. Kuvastoltaan ja kerronnaltaan kyse on ajattomasta teoksesta, jonka yksinkertaisen kauhutarinan alla kuplii teemoja, joiden ajankohtaisuus ei ole kadonnut minnekään, pikemminkin päinvastoin elokuvan sisältöarvot ovat ajan saatossa vain parantuneet – tai tulleet selvemmin esille. Olli Soinion mittavan elokuvauran merkkiteos on juhlapainoksensa ansainnut, dvd-julkaisun tekninen taso ei tosin tee kunniaa elokuvalle. Kuutamosonaatille soisikin täyden restauroinnin ja kunnollisen digitoinnin.

* * * * *
Arvostelukäytännöt