The United States vs. Billie Holiday valkokangas

Jazz-legenda Billie Holiday (1915–1959) on elokuvan saralla ajankohtainen. Viime vuoden lopulla ensi-iltansa sai dokumentti Billie (2019) ja nyt vuorossa on fiktio The United States vs. Billie Holiday (2021).

Billie oli lähdeaineistoiltaan kiinnostava dokumentti, joka ei kuitenkaan toteutukseltaan yltänyt sisällön tasolle ja myös kohdehenkilö jäi etäiseksi. Fiktiolla onkin joskus dokumenttia paremmat mahdollisuudet saavuttaa päähenkilönsä, mikäli tekijöiden rohkeus ja osaaminen riittävät astumaan ulos elämäkertaelokuvien kaavoista.

Tämä tarkoittaa taiteellisia vapauksia irtautua kohdehenkilönsä elämänvaiheita läpikäyvästä listaamisesta. Wikipedioinnin sijaan olennaista on tavoittaa henkilö, josta kerrotaan. Clint Eastwood onnistui tässä Charlie Parkerista kertovassa elokuvassaan Bird (1988). Valitettavasti Lee Daniels ei yllä samaan elokuvassaan The United States vs. Billie Holiday, joka elämäkertaelokuvana jää sangen tavanomaiseksi. Daniels ei tavoita kohdehenkilöä juuri edeltävää dokumenttia paremmin saati kykene lunastamaan pinnan alla kuplivia yhteiskunnallisia teemojakaan.

Pahimmat elämäkertaelokuvien karikot Daniels on välttänyt rajaamalla elokuvan tarinan reiluun vuosikymmeneen Holidayn elämästä ja urasta. Holiday oli suosionsa huipulla 1940-luvulla, mutta uraa ja elämää varjostivat yksityiselämän ongelmat ja huumeiden käyttö, eikä ympärillä pyörinyt virkavalta helpottanut asioita.

Taitelijaelämän traagisuus ja huumeista haettu helpotus on niin moneen kertaan nähty ja todettu, ettei Daniels kykene tuomaan siihen uusia saati kiinnostavia tulokulmia. On keikkaelämää, päihteitä, hännystelijöitä, hyväksikäyttäjiä sekä ristiriitainen taiteilija, jota piinaavista demoneista pitäisi saada ote suuntaan tai toiseen. Billie Holidaysta ei elokuvan myötä saa kuitenkaan kummoistakaan otetta vaikka itsekin artistina ansioitunut Andra Day tekee pääroolissa Golden Globen arvoisen suorituksen.

Syynä ei niinkään ole elokuvan päähahmo vaan lukuisat sivuhahmot, joiden motiivit tarinassa jäävät epämääräisiksi. Moni häärää Holidayn ympärillä, ja vaikka heille annetaan tarinassa tilaakin, heidän motiivinsa eivät aukea. Silmiinpistävin esimerkki on FBI:n Harry Anslinger, jonka tiedetään olleen avoimen rasistinen ja suhtautuneen tiukasti huumeita vastaan. Jazzia paheellisena pitäneelle Anslingerille Holiday oli silmätikku. Elokuvassa Anslinger jää tyystin karikatyyrin tasolle, vaikka hän ja Holiday muodostavat vastinparin elokuvan yhteiskunnalliselle sanomalle.

Kyse oli ajasta, jolloin rotuerottelu oli arkipäivää ja ihmisoikeusaktivismi vasta haki uomiaan. Väkevällä tulkinnallaan Strange Fruit -kappaleesta Holiday oli noussut laajaan maineeseen ja hänellä oli merkityksensä afroamerikkalaisten itsetunnon kohottajana. Yhteiskunnan ylläpitämä rasismi on ollut olennainen teema Danielsin elokuvissa aiemminkin ja historiallisen perspektiivin esiin tuominen on lähtökohtaisesti arvokasta, koska se auttaa ymmärtämään Black Lives Matter -liikkeen kaltaisten ilmiöiden syntyä ja merkitystä. Danielsin ongelmana on tyytyminen helppoon ja turvalliseen ratkaisuun esittää vääryyksiä ilman, että raottaisi vääryyksien taustalla olevia mekanismeja ja ajattelua. Tämä erottaa Danielsin vaikkapa Spike Leesta.

The United States vs. Billie Holidayn yhteiskunnallinen lataus jää aika lailla piippuunsa. Merkittävin syy on Holidayn ja Anslingerin hahmojen kautta haetun vastakkainasettelun olemattomuus, mikä on seurausta Anslingerin hahmon ohuudesta. Yhteiskunnallisesti tärkeän ja ajankohtaisen sanoman valuminen sormien läpi yhdistettynä Danielsille tyypilliseen pitkäpiimäiseen kerrontaan saa elokuvan tuntumaan yli kaksituntista kestoaankin pidemmältä. Hienot musiikkiesitykset nostavat aika ajoin tunnelmaa, mutta eivät pelasta kokonaisuutta, jolta olisi toivonut kaikin tavoin rohkeampaa otetta niin päähenkilöönsä kuin yhteiskunnalliseen sanottavaansa.