The Thing valkokangas

John Carpenterin The Thing – ’Se’ jostakin (1982) on Ridley Scottin Alienin (1979) kanssa modernin tieteiskauhun perusteoksia. The Thing ei ollut aikanaan Alienin kaltainen menestys, ei lippuluukuilla eikä kritiikeissä. Rob Bottinin luomat tehosteet olivat aikalaisyleisölle liikaa eikä edellä aikaansa olevalla elokuvalla nähty olevan kummoista sisältöäkään. Samana vuonna ensi-iltansa saaneen Blade Runnerin tavoin Thingin arvo ymmärrettiin vasta myöhemmin.

Huono aikalaisvastaanotto selittänee sen, miksi Thingistä ei Alienin tavoin tehty jatko-osia, vaikka tarinassa on siihen hyvät lähtökohdat. Carpenterin klassikko saikin olla rauhassa lähes kolmekymmentä vuotta ennen kuin poropeukalot alkoivat puuhata Thingin uutta tulemista. Taustalla lienee kummitellut Hollywoodissa virinnyt uudelleenfilmatisointien aalto, joka on kohdistunut erityisesti 1970-luvun kulttikauhuelokuviin. Uudelleenfilmatisoinnit ovat järjestään olleet turhia, sillä lopputulokset ovat olleet steriilejä teinikauhuelokuvia, joilla ei ole ollut oikeastaan mitään tekemistä visionääristen alkuperäisteostensa kanssa. Eikä uusi The Thing tee poikkeusta. Se on turha ja tarpeeton teinikauhuversio tieteiskauhun klassikosta.

Tarkalleen ottaen uusi Thing ei ole uudelleenfilmatisointi vaan esiosa Carpenterin elokuvalle. Nyt keskitytään siihen, mitä olion löytäneellä norjalaisleirillä tapahtui ennen kuin se koiran muodossa pääsi amerikkalaisten tutkimusasemalle. Vuonna 1982 norjalainen tutkimusasema löytää Antarktiksella jään sisästä avaruusaluksen sekä tuntemattoman olion, joka on ollut pakasteena 100 000 vuotta. Tutkimusaseman lämmössä otus viriää eloon, eikä ymmärrettävästi ole parhaalla mahdollisella tuulella. Ja jotta norjalaisleirilläkin voidaan puhua englantia, on mukaan sotkettu amerikkalainen paleontologi ja pari helikopteripilottia.

Esiosan tekemisen taustalla piilee jonkinmoinen kunnioitus Carpenterin elokuvaa kohtaan, sillä tekijät eivät ilmeisesti halunneet tehdä suoraa uudelleenfilmatisointia, vaikka se Carpenterin Thingin tuottaneelle Universal Picturesille olisikin sopinut. Vaikka teoriassa puhutaan esiosasta, käytännössä kyse on uudelleenfilmatisoinnista. Henkilögalleria on lähes identtinen ja monet kohtaukset ovat tarkkoja kopioita Carpenterin elokuvasta.

Näkyvin ero on päähenkilössä. Koska kukaan ei voi olla Kurt Russell, vaikka Joel Edgerton sitä kovasti amerikkalaisena helikopteripilottina yrittääkin, on pääosaan laitettu nainen. Ideana on ollut Alienin Ripleyn kaltaisen voimakkaan ja toiminnallisen naishahmon luominen. Mary Elizabeth Winsteadilla ei vain ole edes Sigourney Weaverin varjon karismaa.

Teknisesti uusi Thing on pintakorea. Olio liikkuu sähäkästi ja saa varsin paljon valkokangasaikaa. Valitettavasti digitaalitehosteilla ei päästä samaan vaikuttavuuteen kuin Rob Bottinin käsityönä tekemillä efekteillä. Bottinin limaa tihkuvat luomukset ovat kestäneet aikaa yllättävän hyvin.

Carpenterin elokuvan maanisen piinaavasta suljetun tilan vainoharhaisesta tunnelmasta ei uudessa Thingissä ole mitään jäljellä. Kyse on hajuttomasta ja mauttomasta säikyttelystä, jossa viulut vinkuvat tökeröiden äänitehosteiden taustalla ja teinikauhuelokuville tyypillisesti pelotteet alleviivataan hyvissä ajoin etukäteen. Vakavasta tieteiskauhusta ollaan valovuosien päässä.

Jatko-osat ja uudelleenversioinnit eivät automaattisesti tarkoita huonoa lopputulosta, mutta viime vuosien uudelleenfilmatisointien heikoin lenkki on ollut persoonattomuus ja suoranainen ideattomuus – näkemyksen puute. Alkuteos vain kopioidaan mekaanisesti sen sijaan, että sitä aidosti tulkittaisiin uudestaan.

Periaatteessahan Carpenterinkin elokuva on uudelleenfilmatisointi, sillä John W. Campbell Juniorin tieteisnovellin ensimmäisen filmatisoinnin ohjasi Christian Nyby vuonna 1951 nimellä ’Se’ toisesta maailmasta (The Thing from Another World). Carpenter ei kuitenkaan toistanut Nybyn elokuvaa vaan teki oman elokuvasovituksensa Campbellin tekstistä. Itse asiassa Carpenterin versio on Nybyn elokuvaa uskollisempi alkuperäiselle novellille.

Näiden kahden eri version arvo on siinä, että ne käsittelevät tarinaa oman aikansa teemojen kautta. Nybyn elokuva on vahvasti ankkuroitu 1950-luvun tieteiselokuvan uhkaavaan muukalaisteemaan, kun taas Carpenterin elokuvaa on tulkittu niin yhtenä AIDS-profetiana kuin helposti leviävän virustaudin aiheuttaman inhimillisen epäluulon tutkielmana. Uudesta Thingistä tällaisia sisältöarvoja ei löydy.

Tieteiselokuvan historiassa Alien-elokuvien sarja on erinomainen esimerkki, miten samasta aihiosta on eri vuosikymmenillä kyetty rakentamaan hyvinkin erilaisten teemojen käsittelyä. Thingin perustarinassa olisi ollut vähintään yhtä hyvät lähtökohdat samaan. Valitettavasti 2000-luku on kauhun ja tieteiselokuvan saralla osoittautunut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hyvin ideattomaksi ja näkemyksettömäksi ajaksi. Kaupallisista lähtökohdista on tehty lähinnä uusintafilmatisointeja, joiden ainoa arvo lienee siinä, että niiden kautta nuorempi sukupolvi mahdollisesti löytää alkuperäisteosten äärelle.