Eternals valkokangas

Ohjaaja Chloé Zhaon siirtyminen palkitun indie-elokuva Nomadlandin (2020) jälkeen Marvel-elokuva Eternalsin (2021) puikkoihin herätti hämmästystä, vaikka useita nousevia kykyjä palkannut studio on toiminut samalla tavoin aiemminkin. Projektista kiinnostuneen Zhaon tunnistettava auteur-ohjaajan tematiikka ja tyyli risteävät yhtenäistetyn elokuvasarjan tuotannon vaatimusten kanssa ja lopputulos on pääosin toimiva yhdistelmä molempia.

Tuhansia vuosia sitten kosmiset jumalolennot celestiaalit luovat ryhmän supervoimaisia ikuisia, jotka lähetetään maapallolle puolustamaan kehittymässä olevaa ihmiskuntaa heitä metsästäviltä hirviömäisiltä deviaaneilta. Nykyaikaan tultaessa ympäri maailmaa hajonneen ryhmän tulee kokoontua Sersin (Gemma Chan) johdolla jälleen yhteen vastatakseen uudelleen heränneeseen uhkaan.

Eternalsin kunnianhimoiset tavoitteet pedataan alusta alkaen maahan jumalten tavoin saapuvien ikuisten vaikuttaessa ja seuratessa sivusta sivilisaation kehitystä. Elokuva pyrkii olemaan Marvelin vastine 2001: Avaruusseikkailulle (2001: A Space Odyssey, 1968) sekä toimimaan supersankarigenreä uudistavana teoksena. Tähän se ei kuitenkaan pysty maapallon ja koko universumin laajuisesta upeasta kuvastostaan huolimatta, jonka Ben Davisin auringonlaskun kultaama kuvaus tallentaa. Eternals kuitenkin laajentaa kiinnostavasti elokuvasarjan historiaa sitoen antiikin Olympoksella asuvien jumalien ja heerosten tarut supersankarimytologian osaksi tiiviimmin kuin koskaan aiemmin.

Perhedraama ikuisten välillä toimii paremmin kuin kenties missään aiemmassa sarjan elokuvassa, mistä on kiittäminen ohjaajaa ja huikeaa näyttelijäkaartia. Uuden supersankariryhmän esittely tuntuu luontevalta jopa ilman aikaisempia elokuvia eikä sorru hätäiseen luonnosteluun. Zhaon vahvuudet näyttelijäohjaajana tulevat parhaiten esiin jokaisen ikuisen ollessa kokonaisia hahmojaan sekä representaation näkökulmasta näyttelijöiden edustaessa laajasti eri sukupolvia, etnisyyksiä, kielivähemmistöjä ja seksuaalisia suuntauksia.

Kirkkaimmin kymmenestä ikuisesta loistavat Angelina Jolien demoniensa kanssa painiva taistelija Thena, Lia McHugh’n ikuisesti lapsen muotoon sidottu Sprite ja Kumail Nanjianin Bollywood näyttelijänroolin omaksunut veikeä Kingo. Vähiten vakuuttavat Game of Thronesista (2011–2019) tutut ilmaisultaan robottimaisen Richard Maddenin Ikaris ja tarinan liepeillä heiluvan Kit Haringtonin Dane Whitman, jonka esiintyminen pohjustaa harmillisesti vain tulevaa Musta Ritarin roolia. Hienosta teemamusiikista vastaa tietenkin Ramin Djawadi.

Marvelin tasaista laatua jatkava Eternals ei ole ilman ongelmiaan. Rönsyilevyydessään kiehtova tarina kantaa lähes elokuvan massiivisen keston loppuun asti, jolloin tyhjäkäyntiä alkaa esiintyä yhä enemmän. Juonellinen avoimuus sekä todellisen jännitteen hidas paljastuminen syövät myös tehoja, vaikka pelkästään mytologiaa ja hahmojen välisiä keskusteluja seuraisi innostuneesti.

Jack Kirbyn sarjakuviin vapaasti pohjaavan Ryan ja Kaz Firpon alkuperäistarinan konseptit törmäävät hetkittäin Zhaon mieltymyksiin pienimuotoisemman Marvel-elokuville poikkeukselliselta tuntuvan henkilökerronnan suuntaan. Ohjaajalle ensimmäisestä elokuvastaan Songs My Brothers Taught Me (2015) asti tärkeät perhesuhteet ja alkuperäisyhteisöjen elämän kuvaukseen keskittyminen näkyvät Eternalsin historiallisissa jaksoissa. Samoin lännenelokuvien kuvasto sekä juoneen pedattu ilmastonmuutoksen kritiikki.

Supersankarielokuvien konseptin uudistamisen sijaan sitä raskain tehostetaisteluineen jatkavan Eternalsin toiminta on selkeästi leikattua ja näyttävästi koreografioitua. Elokuva toimii parhaiten Marvel-universumin historian laajentajana sekä vahvana henkilödraamana, joka ei välttämättä kaikkia sarjan faneja miellytä. Puutteistaan huolimatta Eternals sopii erityisesti avaruusoopperan ystäville, vaikka siltä olisi toivonut rohkeampaa otetta supersankarien tulevaisuutta muokkaavana elokuvana.