Hamnet valkokangas

Suru on universaali tunne, joka toistuu yhtä musertavana ajasta ja paikasta huolimatta. Suremisen tavat kuitenkin riippuvat yksilöstä ja yhteiskunnasta. Hamnetissa vanhempien on löydettävät oma tiensä läpi lapsen menetyksen. Maggie O’Farrellin samannimisessä kirjassa käsiteltiin menetystä laajan perheen kautta, mutta elokuvassa keskiöön on nostettu erityisesti äidin suru.

Agnes (Jessie Buckley) tapaa nuoren nahkurin pojan Will Shakespearen (Paul Mescal), joka opettaa latinaa hänen veljilleen. Luonto liittää nuoren parin yhteen ja pian perheessä on kolme lasta. Mies kuitenkin kaipaa pois maaseudulta kaupungin vilinään ja luomaan uutta uraa. Kumpikin taistelee tahollaan tiukkoja yhteiskunnallisia konventioita vastaan, mutta tukevat toisiaan omilla poluillaan. Perheen pojan Hamnetin menetys tuo kuitenkin pariskunnan luonteet törmäyskurssille, kun toisen suremisen ymmärtäminen joutuu koetukselle.

Ohjaaja Chloé Zhao on tunnettu elokuviensa laajoista horisonteista ja karuista ympäristöistä, joissa yksilö nousee ympäristöään vastaan visuaalisena teemana. Hamnetissa tuttu tyyli muuttuu. Keskiössä on yhä yksilö, mutta tällä kertaa hän uppoaa ympäristöönsä, joka nielaisee hänet sisälleen. Noidaksi kutsuttu Agnes erottuu punaisissa vaatteissaan muista kyläläisistä ja hänen rikkomaton yhteytensä luontoon sidotaan tarinaan Lukasz Zalin värikylläisen kuvauksen kautta. The Zone of Interestin (2023) ja Idan (2013) kuvanneen miehen käsissä Agnesin vehreä maailma nousee vastakohdaksi Willin likaiselle ja ahtaalle kaupunkimiljöölle.

Hamnetissa vastakkain asettuvat kaupungin tarjoama sivistys ja luonnon mystisyys sekä vanha, kirjoittamaton tieto. Agnes elää estoitta ja piittaamatta yhteiskunnan normeista ja hänen surunsa on kuin haavoittunut eläin. Aviomies ei osaa avautua tunteistaan kuin paperille, ja pojan menettäminen saa hänet käpertymään itseensä voimakkaammin. O’Farrellin kirjassa koulutuksellinen ero on tuotu vielä vahvemmin esiin. Lukutaito ei edes anna heidän jakaa samaa maailmaa, mikä elokuvassa jää enemmän viitteelliselle tasolle. Elokuvan aikalinjat ovat kirjan syklisten kierteiden sijaan suoristettu, jolloin pariskunnan surumatkojen erot käyvät korostetummin esiin.

Menetys muuttaa muotoaan, kun Will kirjoittaa tragedian, jossa hän luo pojalleen lisää vuosia ja mahdollisuuden hyvästeihin. Elokuva itsessään korostaa fiktion voimaa pakopaikkana, ja turvallisena tilana tuntea suuria tunnekuohuja. Kiinnostavasti viime vuonna levitykseen tullut Grand Theft Hamlet (2024) -dokumentti nosti saman näytelmän keskiöönsä, kun työttömät näyttelijät käsittelivät yksinäisyyden ja eristyneisyyden tunteitaan etänäyttämöllä pandemian aikana. Suurien tunteiden läpikäyminen fiktion kautta voi antaa tilaisuuden astua oman ongelman ulkopuolelle ja nähdä se toisessa valossa. Tämä taiteen tarjoama mahdollisuus nousee myös Hamnetissa keskiöön elokuvan pohtiessa taiteen rajoja ja mahdollisuuksia.

Jessie Buckleyn uhmakas roolisuoritus Agnesina on täynnä raakaa tunnetta. Koko elokuva pyörii Agnesin ympärillä ja hänen ilmeikkäillä kasvoillaan. Hamnetin Agnes eroaa yleisistä kuvauksista Anne Hathawaysta, joissa Shakespearen vaimo yleensä esitetään vanhana, rikkaana ja etäisenä vaimona. O’Farrellin tarina on kunnianpalautus naiselle, josta historian kirjat eivät paljon kerro. Kirjailijan yhdessä Zhaon kanssa käsikirjoittama elokuva korostaan tätä vielä vahvemmin jättäen moniäänisen surukertomuksen muut tahot taustalle.

Hamnet ei ole kerronnaltaan hienovarainen, vaan sen tunteet on tuotu häpeilemättä pinnalle. Max Richterin upea musiikki johdattelee katsojaa, vaikka jo hieman kuluneen ”On Reflection of Daylight” -kappaleen ajoitus tuntuu jo hieman alleviivaavalta. Elokuva tarjoaa Shakespearen tuntijoille paljon viittauksia kirjailijan töihin: toiset suoria, toiset hieman viitteellisempiä. Agnes itse on kuin puusta vapautettu tuulenhenki Ariel, jota on vaikeaa vangita talon seinien sisään. Koskettava elokuva ei jää purkamaan asioita keskustelujen kautta, vaan keskittyy niiden näyttämiseen.