The Mist - Usva valkokangas

Maailman suosituimman kauhukirjailijan, Stephen Kingin teoksista on väännetty kymmeniä elokuva- ja tv-versioita. Laatu ei aina ole ollut johtotähtenä adaptaatioissa. Useat versioinnit kestävät päivänvaloa yhtä huonosti kuin vampyyrit. Näitä tasapainottamassa on sitten Hohdon (1980) kaltaisia kauhun virstanpylväitä ja onnistuneita draamaelokuvia kuten Rita Hayworth – Avain pakoon (1994) ja Vihreä maili (1999), joilla ei ole kauhun kanssa mitään tekemistä.

Harvakseltaan ohjaava Frank Darabont – neljä elokuvaa 13 vuodessa – on vastuussa kahdesta viimeksi mainitusta. Kumpikin elokuva on vilpittömästi lämminhenkinen. Darabontin uusin King-filmatisointi on kaikkea muuta. The Mist – Usva on hengeltään lohduton ja toteutukseltaan sekoitus b-luokan hirviökauhua, katastrofielokuvaa sekä pyrkimystä tarkastella ihmisluonnetta syvällisesti. Lopputulos on paikoitellen vaivaannuttavan kökkö ja paikoitellen iskevä.

Alussa ei hukata aikaa turhuuksiin. Mainessa sijaitseva pikkukaupunki joutuu rajun myrskyn kouriin. Seuraavana aamuna tiheä usva laskeutuu vuorilta kaupunkiin ja ympäröi kaupan, jossa taiteilija David Drayton on ostoksilla poikansa kanssa. Kun kauppaan juoksee peloissaan mies, joka kertoo usvassa olevan jotain kamalaa, on lähtöasetelma valmis: suljetussa tilassa oleva ihmisryhmä, joka hirviöiden lisäksi joutuu lopulta varomaan myös toisiaan.

Darabont ei ole tehnyt elokuvasta pelkkiä verikekkereitä. Hyvä niin, sillä kumihirviöiden mätkintä on elokuvan turhinta antia, vaikka niistä onkin onnistuttu tekemään aidosti outoja ja toismaailmaisia. Kingin ihailu H.P. Lovecraftia kohtaan tulee hyvin esille, sillä oliot voisivat olla peräisin myös Lovecraftin aikoinaan luomasta mytologiasta. Lovecraftin peruja on myös elokuvan välittämä kolkko tunne siitä, että ihmiset ovat kosmisessa mittakaavassa vain sivustakatsojia ja tallottavia muurahaisia.

Toimintaa paremmin on onnistuttu tunnelman lisäksi ihmisten keskinäisten kiistojen kuvaamisessa. Kauhussa esimerkiksi monet zombie-elokuvat hyödyntävät tätä konstia jännitteiden luomisessa. Muutaman kerran tässäkin on tosin menty siitä, mistä aita on matalin, eli laitettu hahmot toimimaan täysin järjettömästi vain sen takia, että saataisiin ristiriitoja aikaan.

Elokuvan läpi kulkeva teema on ihmisen käyttäytyminen suuren katastrofin edessä. Tätä tuodaan paljon esille Marcia Gay Hardenin esittämän uskonnollisen fanaatikon kautta. Kun tilanne muuttuu lohduttomammaksi, yhä useampi alkaa kuunnella maailmanlopun saarnoja ja rukoilemaan pelastusta. Hardenin hahmo itsessään on lattea karikatyyri, mutta uskovien ja Draytonin johtamien rationalistien konfliktit ovat tehoavia. Sokeasti uskovat lahkolaiset ovat tuttua kauraa kauhuelokuvissa. Darabont on onnistunut kuitenkin juurruttamaan elokuvaan sen verran realistisuutta, että hurmoksellisen johtajan joukot saavat ahdistumaan.

Usvan budjetti ei ole suuren suuri. Tämä ei tule ilmi visuaalisessa toteutuksessa, vaan päinvastoin on ollut kenties siunaus tunnelmalle. Usva on toimiva syy eristää näytetyt tapahtuvat kaupan sisälle ja esittää hirviöt vain siluetteina. Sen sijaan elokuvan kunnianhimoisempi puoli kärsii puolivillaisesta toteutuksesta. Hahmot ovat genrekauhuun sopivan stereotyyppisiä, mutta toimivat vain keskinkertaisesti monimutkaisempien asioiden käsittelyssä. Lisäksi Draytonia näyttelevä Thomas Jane sopii toiminnantäytteisiin rooleihin, mutta ei kykene välittämään vaadittuja tunnetiloja. Traaginen kohtaus muuttuu tahattoman koomiseksi, kun suuren surun esittäminen näyttää krapula-aamun oksennusyritykseltä.