The Last Song valkokangas

Romaaneihin perustuvat elokuvat tuntuvat olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Harvinaisempaa on kuitenkin se, että romaani kirjoitetaan tulevaa elokuvasovitusta silmälläpitäen. Juuri näin on toimittu The Last Song -elokuvan kohdalla. Sen on ohjannut muun muassa suosikkisarjojen Greyn anatomia ja Weeds ohjaajana toiminut Julie Anne Robinson, joka kokeilee nyt siipiään elokuvaohjaajana. Elokuva perustuu bestseller-kirjailija Nicholas Sparksin samannimiseen romaaniin.

Tarina lähtee liikkeelle teiniromanssin konventioista. Kaunis nuori tyttö Ronnie ja hänen pikkuveljensä muuttavat kesäksi isänsä luo pieneen rantakaupunkiin. Ronnie tapaa rannalla jykeväleukaisen könsikkään Willin, ja pian alkaa perinteinen rakastavaisten kissa ja hiiri -leikki. Sokeriset suutelukohtaukset ja Ronnien sopeutumisvaikeuksista johtuvat tunteenpurkaukset vuorottelevat. Taustalla pauhaavat listahitit.

Vähitellen elokuvan keskeisimmäksi teemaksi hahmottuu isän ja tyttären välinen suhde. Vanhempien eron jälkeen Ronnien välit isään ovat olleet varsin viileät hänen omasta aloitteestaan. Lopulta rakkaus musiikkiin kuitenkin lähentää heitä. Aihe on sinänsä kiinnostava ja ajatus musiikista tunteiden välittäjänä ja ihmisten yhdistäjänä kaunis. Tästä asetelmasta olisi kuitenkin voinut saada irti muutakin kuin joukon korneja ja vaivaannuttavia kohtauksia sekä latteita elämänviisauksia.

Eräs elokuvan häiritsevimmistä piirteistä on, että se päätyy pönkittämään kaavamaisia sukupuolirooleja. Isä käyttäytyy aluksi ylisuojelevasti, mutta jakelee lopulta Willille vitsikkäitä vinkkejä tyttärensä hurmaamiseen. Aluksi Ronnie kapinoi isänsä odotuksia vastaan, eikä myöskään lämpene Willin iskuyrityksille. Kapina jää kuitenkin höyhenenkevyeksi, ja lopulta villikkotyttö palautetaan ruotuun myös hyvin konkreettisesti: mutapainista muistoksi jäänyt likakerros vaihtuu vaaleanpunaiseen rimssumekkoon. Kun sopiva vävypoikakokelas on löytynyt, isä voi väistyä syrjään rauhallisin mielin. Tyttö tavallaan siirtyy symbolisesti isältä poikaystävälle aivan kuin vihkiseremoniassa ikään.

The Last Song on pienistä valonpilkahduksistaan huolimatta tylsä ja kaavamainen elokuva. Herää kysymys, onko sama tarina julkaistu niin lähekkäin kirjana ja elokuvana yksinomaan taloudellisen hyödyn maksimointi silmissä kiiluen. Elokuva on sekä teemoiltaan että käsittelytavaltaan niin varovainen, ettei se varmaankaan ärsytä monia. Samalla se on myös elokuva, joka unohtuu nopeasti.