Elämä on juhla valkokangas

Ranskalaisohjaaja Robert Guédiguian on tullut tunnetuksi työväenluokan kuvaajana elokuvillaan Kilimanjaron lumet (2011) ja Talo meren rannalla (2017). Ohjaajan viimeisin elokuva Elämä on juhla (2023) jatkaa samalla työväenluokkaisella tiellä. Elokuvien yhteneväisyyttä korostavat vielä niiden samat pääosanesittäjät, Jean-Pierre Darroussin ja Guédiguianin puoliso Ariane Ascaride, jonka esittämä Rosa on tällä kertaa tarinan keskushenkilö.

Rosa on eläkeikää lähestyvä sairaanhoitaja, joka haluaa mukaan paikallispolitiikkaan. Työn ja puoluetoiminnan ohella Rosa huolehtii perheestään eli kahdesta aikuisesta pojastaan sekä veljestään. Elämää nähneellä Rosalla syttyy vielä omia unelmia, kun hän tutustuu toisen poikansa kihlatun isään Henriin (Jean-Pierre Darroussin).

Marseilleen sijoittuvan elokuvan kehyksenä on kaupungissa vuonna 2018 tapahtunut kahden vanhan kerrostalon romahdus, joka kosketti laajasti kaupunkilaisia. Tragedia antaa elokuvalle varmasti painoarvoa paikallisessa vastaanotossa, mutta ulkopuolisen silmiin merkitys jää epämääräiseksi. Elokuva alkaa tapahtuman uutiskuvilla ja käytännössä loppuu siihen, kun paikallinen aukio vuosia myöhemmin uudelleennimetään tragedian päivämäärän mukaisesti. Muutoin onnettomuudella ei tarinassa ole oikein sijaa eikä siitä kyetä luomaan tarinalle laajemmalle yltäviä teemoja.

Tarina rakentuu Rosasta ja hänen ympärillään olevista ihmisistä sekä heidän välisistään kohtaamisista ja keskusteluista. Paikka paikoin osaavat näyttelijät saavat luotua kohtauksiin koskettaviakin hetkiä, mutta valtaosin henkilöiden tarinat ja keskustelut jäävät sisällöllisesti hajanaisiksi.

Muutaman kerran Rosan suulla nostetaan esiin nykypolitiikkaa vaivaava ongelma: se miten politiikan perustavanlaatuinen tarkoitus yhteisten asioiden hoitamisesta on muuttunut omien etujen ja ideologioiden ajamiseksi. Lupaava yhteiskunnallinen ulottuvuus kuivuu kuitenkin nopeasti kasaan, kun seuraavaksi huomio keskittyy tarinassa johonkin muuhun.

Kovin paljoa Robert Guédiguian ei saa kuvallisestikaan irti kotikaupungistaan, joka lukeutuu kahden ja puolen tuhannen vuoden historiallaan Ranskan vanhimpiin kaupunkeihin. Kuvat ovat ahtaita ja elokuvailmaisultaan Elämä on juhla on samaan tapaan teatterinomainen kuin Guédiguianin aiemmatkin elokuvat. Lähes kaksituntisen elokuvan aikana ehtii useamman kerran pohtia, mille kohderyhmälle teatterilevitykseen tuotu elokuva on täällä pohjoisen perukoilla kaavailtu. Ainakin keski-ikäiselle draamojen ystävälle elokuva jäi etäiseksi ja mitäänsanomattomaksi tusinaranskalaiseksi.