Teräsleidit – kuin viimeistä päivää valkokangas

Näin toteaa Leena Uotilan esittämä Inkeri maistettuaan nokkosenlehtiteetä elokuvassa Teräsleidit – kuin viimeistä päivää. Inkerin tokaisun adjektiivilla voi teen lisäksi luonnehtia myös itse elokuvaa.

Lähes kuuden vuoden takainen Teräsleidit (2020) oli kliseinen road trip, jonka ainoa muistettava ansio oli varttuneempien naishahmojen nostaminen valtavirtaelokuvan pääosiin. Draamakomediassa ikääntymisen ja elämänkokemuksen syvällisempi pohdinta jäi kömpelön komiikan ja stereotypioiden jalkoihin. Se ei liiemmin yleisöä häirinnyt, sillä neljännesmiljoona ihmistä kävi elokuvan teattereissa katsomassa. Menestys tarvitsee elokuvan lainalaisuuksien mukaan jatkoa.

Ja sitä on nyt tarjolla.

Teräsleidien toinen tuleminen on jatko-osien lainalaisuuksia noudattaen ensimmäisen elokuvan toistoa, sillä yleisön odotetaan haluavan nähdä ja kokea kaiken saman uudestaan. Tuttuus tuo turvallisuutta ja lupauksen muuttumattomuudesta. Sen huomassa hoksnokkansa ja keskittymiskykynsä algoritmeille uhrannut nykyihminen haluaa levätä ja viihtyä. Jos tällaisen lobotomian aikana erehtyy edes hetkeksi käynnistämään itsenäisen ajattelun, kaikki mittarit huutavat punaisella.

Takaisin Inkeriin.

Maija-tytär (Pirjo Lonka) on saanut järkättyä onnenkantamoisella Inkerin hoivakotiin. Siellä Inkeriä ahdistaa. Lääkärissä Inkerin korva takertuu väärään puheeseen. Hän luulee taivalta olevan jäljellä enää parisen viikkoa. Nyt on äkkiä löydettävä jostain toisen romaanin käsikirjoitus, jonka Inkeri haluaa saada julki ensiteoksensa jatkoksi ennen kuin ajaa Jäämeren rannoille heittäytymään aaltoihin. Autoa ja ajokorttiakaan ei ole, mutta onneksi varakkaalla siskolla (Seela Sella) on edes se Mersu, jolla päästään taas tien päälle. Maija-tytär jätetään kotinurkkiin sekoilemaan.

Ja sitä sekoilua riittää. Jo Mersun värissä, joka on auton tallissa seisoessa vaihtunut vihreästä ruskeaan. Samalla mallikin on muuttunut farmariksi.

Käsikirjoitusta voi vain kummastella. Sekavan kudelman koukku on Inkerin väärinkäsitys parin viikon elinajasta. Katsojalle ”väärinkäsitys” tehdään selväksi heti alkuunsa kissankokoisin kirjaimin, joten ainoaksi jännitteeksi jää sen odottaminen, milloin asian laita selviää myös Inkerille. Sitä saakin odottaa pitkälti toista tuntia, mikä on tuskaisen pitkä aika.

Odottavan aika saattaisi kulua aavistuksen nopeammin, jos fokus olisi tien päällä olevissa varttuneissa naisissa ja elämän eri puolien ja näkökulmien pohdinnassa sekä Inkerin muistikuvien kautta rakentuvissa sinänsä otollisissa ristiriitaisuuksissa. Ne ohikiitävät hetket, jolloin elokuvassa saadaan jokin etäinen ote jostain syvällisemmästä ajatuksesta, hukkuvat seuraavan kohtaukseen koheltamiseen, joka ensimmäisen elokuvan tavoin on sälytetty Maija-tyttären harteille. Ehkä moisella hyppelyllä on tavoiteltu virkeää ja dynaamista kerrontaa. Mene ja tiedä. Lopputulemana on kummallista vuorovetoa Maija-tyttären kierroksilla käyvien tempausten ja Mersun penkkejä kuluttavien leidien ulostuslääkevitseihin vajoavien edesottamusten välillä.

Kyllä. Huumorin taso on edelleen vuonna 2025 tällä tutun turvallisella ja yllätyksettömällä tasolla.

Draaman puolella on tarjolla opetuksia siitä, miten elämää pitää uskaltaa elää ja elämää kurkata myös toisten näkökulmista. Sanomassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta millaisiin kehyksiin se on laitettu, aiheuttaa syvän huokauksen. Draamakomedia on tasapainoilun taitolaji, jossa Teräsleidit horjahtaa ensimmäiseltä askeleeltaan suojaverkolle pötköttämään.

Draaman ja komedian epätasapainoa, hukattuja teemoja sekä monia muita asioita voisi katsoa läpi sormien, jos heti alusta olisi saatu sujuva vaihde sisään ja meno olisi ollut vauhdikasta loppuun asti. Hyvässä kyydissä töyssyt eivät niin haittaa. Mutta ei. Mitäänsanomattomaan audiovisuaalisuuteen puettu kerronta on katkonaista fokuksen vaihdellessa Inkeristä Maijaan. Lopputulema on kuin loputonta ajoa liikennehidasteiden yli. Ärsyttävässä nypytyksessä Inkerin väärinkäsityksen paljastumistakin enemmän odottaa höykytyksen loppumista.

Ja sitä loppuakaan ei tahdo tulla millään. Sopivia lopetuksia ohitetaan kerta toisensa jälkeen, mikä kertoo teelmyksen päämäärättömyydestä. En tiedä millä elämänkokemuksella ja ajatuksella elokuvaa odotetaan katsottavan, jos elokuvan esiin heittämät teemat eivät edes niitä omassa elämässään läpikäyneessä katsojassa resonoi mitenkään.

Vanhuudesta, vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta on tehty monia hienoja ja koskettavia elokuvia Straight Storysta (2000) viimevuotiseen Thelmaan (2024). Tällaisiin teoksiin verrattuna Teräsleidien jatko näyttäytyy yhdentekevänä ajanhukkana.