Tanssi haudoilla valkokangas

Liam Neeson näyttää saavuttaneen kovapintaisen näyttelijäprofiilinsa ytimen. Tanssi haudoilla (2014) on häpeilemättömän itsetietoisine noir- ja dekkarikuvastoineen luontevaa jatketta tähden Taken-sarjalle, mutta samalla se myös vaikuttaa eräänlaiselta Neeson-irvikuvalta. Itseironialle olisikin jatkossa tarvetta, jos vanha koira ei enää opi uusia temppuja.

Elokuva perustuu Lawrence Blockin samannimiseen kirjaan. Se muistuttaa paljon Lee Childin romaanifilmatisointia Jack Reacher – Tappajan jäljillä (2012), jossa maskuliininen rikosmaailma heräsi henkiin vakuuttavasti. Suurkaupungin alamaailman sarjakuvamainen kuvasommittelu ja vetävä ääniraita sulautuvat nytkin karismaattisen näyttelijätyön tuella kelpo rikoselokuvaksi. Mutta siinä missä Reacher-filminnös ymmärsi myös huumorin huojentavan vaikutuksen, lähtee Tanssi haudoilla toiseen suuntaan ja eksyy traagisten henkilötaustojen sokkeloihin.

Tarina käynnistyy, kun New Yorkin poliisista yksityisetsiväksi vetäytynyt Matt Scudder (Neeson) saa toimeksiannon vaimonsa kuolemaa surevalta huumediileriltä. Auton takakonttiin paloitellun uhrin murhaajat on tuotava varjoista ja pistettävä maksamaan teoistaan. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että tappajien haaviin on langennut muitakin kaunottaria (näkyvimpänä suomalaisillekin tuttu Laura Birn). Jäljet johtavat odotetusti likaisen rahan ja korruption piireihin, ja siellä operoidessaan Scudder saa apua niin innokkaalta katulapselta kuin AA-toveriltaankin.

Tanssi haudoilla sijoittuu alkaneen vuosituhannen kynnykselle. Ajallinen peruutus muistuttanee urbaanin elämäntavan olleen uhattuna jo ennen kaksoistornien romahtamistakin. Tästä kielivä alleviivaavan paljastava loppukuva ei jää ainoaksi, vaan elokuva tyrkyttää symbolista muotoaan kautta linjan. Hautausmaalle sijoitettu välienselvittely on goottiromantiikan, uskonnollisen retoriikan ja humaanin itsetutkiskelun sekasotkua. Siinä hyvä ja paha kohtaavat kankeasti pullistellen.

Neeson on oikeutetusti elokuvan kantava voima. Se paljastuu lähes aina, kun kamera kääntyy muualle, sillä sivuhahmoihin on vaikea samaistua. Syväluotaus kaupungin rikospiireihin ja niiden monikulttuurisiin kerroksiin vaatisi The Wire -sarjan kaltaista pituutta ja hartautta. Pari tuntia ei nyt riitä uskottavan rikostutkielman kestoksi.

Kirjavalla henkilögallerialla pyritään silti antamaan kasvot kaupungin vähäosaisille ja unohdetuille. Mistään sosiaalipoliittisesta avunhuudosta ei ole kyse, vaikka syrjäytymistä ja alkoholismia käsitelläänkin. Tabujen pelossa murhaajien ja sosiopaattien taudinkuvaus on sivuutettu täysin. Pahiksia demonisoidessaan elokuvan tekijät tuntuvatkin leveilevän moraalisella ylivoimallaan sen sijaan, että valaisisivat meistä kaikista löytyviä synkkiä syrjiä.