Spandex Sapiens valkokangas

Viime vuoden loppupuolella Spandex Sapiens valittiin yleisön suosikiksi Night Visions -festarilla. Se on helppo ymmärtää, sillä sympatia-arvot ja värikkyys ovat kohdillaan. Ja aihe ylipäätään on mielenkiintoinen, sillä itsellä ei juurikaan ollut haisua suomalaisesta showpainista. Oskari Pastilan faktan ja fiktion sekoituksessa on kieltämättä viehätyksensä peilaten näin itse showpainin olemusta erittäin fyysisen teatterin, roisin akrobatian ja puolivalmiiksi kirjoitetun draaman kudelmaa. Suomalaisen showpainin pioneerin tarinalla on monta koukkua.

En kuitenkaan jaksanut ollenkaan innostua punaiseksi langaksi valitusta vastakkainasettelusta, jossa vanhan koulun maskuliinisuuden nimiin vannova Michael Majalahti ja transpainija Jessica Love ottavat matsia myös maailmankatsomuksillaan. Mutta se nyt on nykyhetken trendiä painottaa näitä juonteita. Elokuvasta riittää kuitenkin kosketuskohtia monenlaisiin tuntoihin, jotka alkoivat kiehtoa katselukokemuksen mittaan enemmän.

Etenkin kohtaukset Majalahden perheen kanssa ensin oudoksuttivat, mutta lopulta kumminkin avasivat ajatuksia. Sille täytyy aina antaa arvonsa. Helluntalaiset vanhemmat herättävät alkuun hyvin mitätöiviä tunteita, koska heidän naiivi elämänsä vaikuttaa järkyttävän toismaailmalliselta, kun he esimerkiksi paapovat nelikymppistä poikaansa, Maikkelia", kuin nelivuotiasta.

Majalahden esitellessä tyttöystävänsä, kahvakuulaguru Kukka Laakson, tilanteen kiusallisuus kutittelee jo varpaissa asti. Mutta sitten käykin niin, että Majalahden isän myöhemmät jutut alkavat takoa aidon suvaitsevaisuuden ja avoimuuden portteja, sillä vanha uskovaisherra oikeasti hyväksyy asioita, joita ei kykene ymmärtämään. Siinä osutaankin jo meikäläiseen perisyntiin oikein kunnolla.

Spandex Sapiens kuvaa marginaaleja, pieniä kuplia suuressa maailmassa. Alkupuolella oli tuomitseva fiilis, että melkoisen auvoista se elämä täällä on kuin kehdossa, kun moisia ääniä halutaan saada kuuluviin ulkopuolisen maailmamme edustaessa jotain ihan muuta. Mutta kuplistahan on elämä tehty, jokaisen sisällä elää erilukuinen määrä ihmisiä. Jonkin kuplan sisällä kasvaa pahaa, toisen sisällä hyvää ja suurimman osan jotain siltä väliltä.

Yritteliästä ja moniosaavaa Majalahtea ei voi pitää outolintuna, vaikka sangen harvinainen tapaus sinänsä onkin. Kaverilla on oikeus omiin ajatuksiinsa ja asenteisiinsa, jotka eivät ole kaukana ihan tavallisen meikäläisen jantterin pääkopan sisällöstä. Tarkkailkaapa seuraavalla kerralla Ikeassa valtavan ihanasta sisustustavarasta täyttyvän kärryn kahvaa puristavan häkkieläimen katsetta. Majalahti metsästää onnellisuutta eikä hän pahaa kenellekään tee. Ja onnellisuus onkin suomalaisuudessa mielenkiintoinen käsite.

Liekö kanadalaisuuden ansiota, että Majalahti ei ole luterilaisuuden lannistama ja latistama harmaan läpikyllästämä laumasielu, pieni ihminen, jonka suurin tehtävä on elää vielä itseäänkin pienempi elämä. Showpainija haluaa enemmän ja olla enemmän. Hän haluaa onnellista elämää eikä välitä, vaikka se olisi mahdottomuus. Lannistua ei saa. Olisin kaivannutkin paljon enemmän syvyyttä ja sukellusta päähenkilöön. Nyt sohitaan aivan liian moneen suuntaan.