Sonic the Movie valkokangas

Ensimmäinen katsaus Segan videopeleistä tutun Sonic-siilin elokuvaversioon sai monet kauhun valtaan. Silmät olivat liian pienet ja hampaat kuin vesilasista isovanhempien yöpöydältä. Tekijät päättivät korjata hahmon ulkonäön, mikä siirsi elokuvan julkaisua muutamalla kuukaudella eteenpäin. Miltä Sonic siis näyttää nyt? Ihan kivalta. Riittääkö uskollisesti toteutettu hahmo oikeuttamaan elokuvan olemassaolon? Ei oikeastaan.

Sonic tunnetaan juoksustaan, joten tarina sijoittuu totta kai tien päälle. Road-elokuvien tuttuun tapaan myös tässä tarinassa kaksi epätodennäköistä kaverusta jakaa yhteisen päämäärän ja ystävystyy matkan edetessä. Kyseiset kaverukset ovat sininen siili Sonic (äänenä Ben Schwartz) ja pikkukylän mukava poliisi Tom Wachowski (James Marsden). Tarkoituksena on pitää Sonicin supervoimat turvassa pahoilta miehiltä, mutta juonellahan ei sinällään ole väliä, kunhan se vain antaa tekosyyn kiihdyttää ja kaahata ympäriinsä.

Sarjakuvamaisen kumimainen videopelihahmo antaa animaattoreille periaatteessa vapaat kädet, mutta toiminnan kanssa jarrutellaan aivan turhaan. Esimerkiksi puolustusvoimien läsnäolo sitoo tapahtumia liikaa todellisuuteen. Voidaan ylipäätään ihmetellä, miksi armeijan pitää olla mukana lasten elokuvassa. Vauhdikkaimpia kohtauksia ovat superhidastusta hyödyntävät osuudet, joissa Sonic pelleilee kuin Quicksilver X-men-elokuvissa. Loppupeleissä Sonic kuitenkin viettää suuren osan elokuvasta autossa pelkääjän paikalla. Ehkä Sonicin hahmoon tehdyt pikakorjaukset ilmenevät juuri tässä ratkaisussa?

Jim Carreyn rooli Sonicin perivihollisena Tri. Robotnikina on megalomaanisen energinen. Hullu tiedemies onkin oiva lisä Carreyn hahmovalikoimaan, joka sisältää jo lastenkirjoista tutut pahikset Grinchin ja kreivi Olafin. Carrey ei turvaudu naamanvääntelyyn vaan ottaa tilan haltuunsa ja tuntuu pitävän hauskaa tehdessään niin. Elokuvan parhaaksi kohtaukseksi voisi nimetä Carreyn hullun tanssin "pahislabrassa". Kokeneen tekijän taidonnäytteen jälkeen tuntuu ikävältä palata takaisin tietokoneanimoidun siilin pariin.

Lapsellinen Sonic ja aina symppis James Marsden pelaavat yhteen melko hyvin, vaikka kunnon tarina puuttuu eikä Sonic ole hahmona tarpeeksi hauska tai kiinnostava. Ulkopuoliselle lopputulos jää kädenlämpöiseksi, mutta nuoremmat katsojat todennäköisesti nauttivat samaistuttavasta hahmosta, joka riehuu, eikä aina osaa hillitä impulssejaan. Videopelien fanit voivat puolestaan bongailla elokuvasta useita viittauksia Sonic-videopeleihin.

Vauhti kuitenkin hiipuu loppua kohti, kun Sonicista yritetään luoda tunteellista hahmoa, joka haluaa vain oman kodin ja ystäviä. Sympatian kalasteluyritys on niin läpinäkyvä, että vanhempia katsojia viritelmä ei ainakaan vakuuta. Nuoremmat katsojat saattavat puolestaan olla hämmentyneitä elokuvassa vilisevistä oudoista viittauksista. Vai kuinka moni on lukenut E.B. Whiten amerikkalaisen klassikon Lotta ystäväni? Räikeä tuotesijoittelu häiritsee eikä esimerkiksi useaan vitsiin pakotettu Olive Garden -ruokaketju ole täällä tuttu.

Elokuvassa vilautetaan mahdollisuutta seikkailujen siirtymisestä Maa-planeetalta muihin maailmoihin. Vääjäämättömältä jatko-osalta toivoisinkin enemmän mielikuvituksellista kaasuttelua ja yliampuvaa toimintaa. Ehkä sitten saataisiin omaperäisellä tavalla viihdyttävä elokuva, jossa edes päälle liimattu tunteikkuus ei häiritsisi.