Budapestin auringonlasku valkokangas

Euroopan 1900-luvun suuria tragedioita elokuvissaan käsitellyt unkarinjuutalainen László Nemes palaa holokaustikuvaus Son of Saulin (2015) jälkeen ensimmäisen maailmansodan uhkaavaa ilmapiiriä henkivään Budapestin auringonlaskuun (Napszállta, 2018). Edellisen elokuvansa arvostelu -ja palkintomenestyksen luomista paineista huolimatta Nemes onnistuu rakentamaan 1910-luvun nousevaan metropoliin, Budapestiin sijoittuvan ja sen yhteiskunnallisia jännitteitä tarkkasilmäisesti kuvaavan periodidraaman.

Tarina ja kamera seuraavat tällä kertaa Írisz Leiteria (Juli Jakab), jota pidetään tulipalossa menehtyneen budapestilaisen hattukauppiassuvun ainoana hengissä olevana jäsenenä. Vanhemmilleen kuuluneesta hattukaupasta töitä hakemaan saapunut Írisz joutuu törmäyskurssille sekä kaupan nykyisen omistajan Oszkár Brillin (Vlad Ivanov) että tälle vaikeuksia aiheuttavan rikollisjoukon kanssa, jonka johtajana vaikuttaisi toimivan Íriszin kadoksissa ollut veli.

Íriszin henkilökohtainen etsintäretki sukunsa perintöön ja oman minuutensa löytämiseen tarjoaa mahdollisuuden käsitellä urbanisoitumassa olevaa luokkayhteiskuntaa ja sen jännitteistä nousevan väkivallan vaikutusta eurooppalaisen sivilisaation rappioon, mikä kärjistyi vuonna 1914 ensimmäiseen maailmansotaan. Nemesin elokuva toimii paralleelina myös Euroopan nykyisestä kireästä poliittisesta tilanteesta sekä faktionaalisuudesta ihmisryhmien ja aatteiden välillä.

Suurista teemoistaan huolimatta elokuvassa painotetaan ennemmin Íriszin kokemusta ja epätietoisuutta. Kerronnan avoimuus jättää henkilöiden motiivit sekä mysteerijuonen veljen etsinnästä ja hattuliikkeen toiminnasta hallitsijoiden kanssa paljolti katsojan oman tulkinnan varaan. Monitulkintaisuudestaan huolimatta Nemesin elokuvan sanoma ihmisen kyvykkyydestä pahuuteen tuodaan vähitellen esiin viimeistään Stanley Kubrickin Kunnian poluille (Paths of Glory, 1957) viittaavassa otoksessa.

Nemes jatkaa elokuvallaan kotimaansa historian kuvausta tällä kertaa osana Itävalta-Unkarin monikansallista keisarikuntaa. Son of Saulin krematorion sisätiloihin sijoittuneen ja sumeaksi jäävän kuvauksen sijaan Budapestin auringonlaskussa pystytään luomaan, myös suuremman budjetin ansiosta, yksityiskohtaisesti 1900-luvun alun kaupunki syvätarkoilla laajakuvilla ja suurilla ulkolavasteilla kuten jo F. W. Murnau teki Auringonnousussa (Sunrise: A Song of Two Humans, 1927). Ajankuvaa vahvistavat klassinen musiikki, maalaustaide ja muoti hulppeine pukuineen ja hattuineen, jotka on toteutettu pienintä yksityiskohtaa myöten.

Íriszin kasvoja ja tämän ympärillä tapahtuvaa toimintaa seuraavat pitkät otokset todistavat Mátyás Erdélyn kameratyön ja näyttelijöiden taituruudesta. Useat heistä, kuten pääosanesittäjä Juli Jakab, ovat tuttuja jo Nemesin edellisestä elokuvasta ja he ilmaisevat vakuuttavasti eri sosiaaliluokkien elämää ja niiden sisäisiä valtarakenteita. Juutalaisväestön kokemuksiin keskittynyt Nemes hyödyntää unkarilaisen elokuvan uuteen aaltoon kuulunutta massojen kuvausta sekä kerronnallista kompleksisuutta

Tarinankerronnaltaan Son of Saul oli tiukasti fokusoitu henkinen ja fyysinen selviytymiskertomus. Budapestin auringonlaskun tarina taas rönsyilee kuvaamansa metropolin ihmisvilinän tavoin venyttäen ja toistaen kohtausten asetelmia Íriszin etsintäretken varrelta. Yhteiskunnan ja yksilöiden pahuuteen ajautumista vahvemmin elokuva esittää Íriszin tarinan kautta miesvaltaisessa porvariyhteiskunnassa elämästään hallinnan ottavan nuoren naisen. Nemes luo elokuvallaan kuvan menneisyydestä, mutta onnistuu olemaan rohkean pessimistinen muutokseen kykenemättömän yhteiskunnan tulevaisuutta kohtaan.