Sliding Doors valkokangas

Pienillä budjeteilla rakennetut brittileffat ovat raikkailla näkökulmillaan ja haastavilla teemoillaan nokittaneet viime aikoina kerta toisensa jälkeen valitettavan usein vain rahapinoilla rakennetut Hollywood-jättiläiset. Kunnon selätyksiä on tapahtunut kaikilla rintamilla: Michael Winterbottom on tykittänyt tunteisiin vetoavilla draamoillaan ja Mike Leigh väkevillä lähiö- ja naiskuvauksillaan. Brittikomedian rintamalla Monty Pythonin perillisten jälkeen kyntensä terävyyden on osoittanut mm. Peter Cattaneo viime vuonna yllättävän suurta suosiota niittäneellä terässtripparileffallaan Housut pois! (The Full Monty, 1997).

Aikaisemmin ainoastaan kameran edessä työskennellyt Peter Howlitt jatkaakin ansiokkaasti hyvien brittielokuvien sarjaa erittäin haastavalla ja taidokkaalla esikoisellaan. Ohjaaja on ottanut tehtäväkseen leikitellä romanttisessa komediassaan, Sliding Doors, ajalla ja paikalla, ihmisten tekemillä päätöksillä ja kohtalon oikuilla luoden lopulta katsojansa ihmeteltäväksi omaperäisen ja ainutlaatuisen tarinan. Ohjaaja esittää elokuvassaan, miten sekunnin murto-osa pystyy suistamaan ihmiselämän kahteen niin erilaiseen suuntaan - sekunnin murto-osan erottamat elämänkaaret esitetään rinnakkaisina ja ohjaaja/käsikirjoittajan kommentoimina. Sliding Doorsissa Howlitt pitää katsojan terävässä ja särmässä otteessa loppupuheenvuoroonsa asti.

© 1998 Paramount

Helenin (Gwyneth Paltrow) kauniina aamuna alkanut päivä kirjailijapoikaystävän Gerryn (John Lynch) sylistä työhön muuttuu painajaiseksi: työpaikan selkään puukottavat mieskollegat ovat juonineet potkut virkasisarelleen. Murtuneen sankarittaren matka kotiin käy metron kautta. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja kuin sattuman kaupasta yhdestä tarinasta muodostuu kaksi erilaista ja erilaisilla ihmiskohtaloilla leikkivää kertomusta.

Jos Helen ehti liukuovien alta metroon, hän tapaa vaunussa vallattoman selittelijän Jamesin (John Hannah) ja ehtii näkemään Gerryn sänkypuuhissa tämän ex-tyttöystävän Lydian (Jeanne Tripplehorn) kanssa. Toisaalta taas, jos liuku-ovet sulkeutuvat hänen edessään, hän joutuu ryöstöyrityksen kohteeksi, ei tapaa Jamesia ja löytää poikaystävänsä yksinään suihkunraikkaana kodistaan. Metron liukuovien nopeudesta muodostuu käännekohta neljän ihmisen elämässä. Kuka saa lopulta kenetkin ja saavatko ihmiset loppujen lopuksi haluamansa rakkauden?

Kohtalon ja sattuman ivaa

Rinnakkaiset aikamaailmat ja -todellisuudet ovat elokuvaperinteessä kuuluneet aikaisemmin lähinnä tieteiselokuvien arsenaaliin. Köyhillä ideoilla etenevissä halvoissa scifi-leffoissa patenttiratkaisu löytyikin valitettavan usein juuri rinnakkaisista aikaulottuvuuksista ja -maailmoista. Paul Verhoevenin, Kathryn Bigelowin ja David Fincherin ajan ja paikan ulottuvuuksilla leikkivät virtuaaliseikkailut osoittivat teeman kuitenkin hyvissä ja taitavissa käsissä erittäin antoisaksi ja hedelmälliseksi katsojan huijaamisessa. Brittiohjaaja Peter Howlitt uskaltaa rohkeasti ja omaperäisesti omaksua esikoiselokuvaansa romanttiselle komedialle vieraita tehokeinoja juuri scifin varjelemasta arkusta. Sliding Doorsissa Howlitt käyttää koko leffan kestävää rinnakkaista aikajatkumoa tutkiessaan kohtalon oikkujen määräämiä ihmiskohtaloita. Ohjaaja esittää vaihtoehtoiset elämänkaaret nopeilla leikkauksilla ja kommentoi samalla tietämisen ja tietämättömyyden tuomaa tuskaa. Ja kaiken taustalla väijyy kysymys: mitä olisi tapahtunut, jos sekunnin murto-osa olisi...

Välillä turhan nopeilla maailmasta ja kohtalosta toiseen siirtyvillä leikkauksilla Howlitt luo omintakeisen palapelin, jonka kokoamisen seuraaminen edellyttää katsojalta keskittymisen lisäksi tarkkaavaisuutta. Onneksi elokuvan sankarittaren, Gwyneth Paltrowin, hiusmallit auttavat hahmottamaan elokuvan aikaa ja paikkaa. Sliding Doors on Howlittin nokkela rakkaustarina ajasta, rakkaudesta ja sattumasta, joka käyttää loppumetreilleen kaikki tehokeinonsa ja kerrontamuotonsa tarjoamat mahdollisuudet. Kohtalon riepoteltavana häärii osaava näyttelijäkaarti. Erityisesti elokuvan naiset, Gwyneth Paltrow herkkänä miehensä kotiorjana sekä menestyvänä liikenaisena ja Jeanne Tripplehorn entisen valittunsa perään haikailevana voimakastahtoisena syöjättärenä, panevat parasta osaamistaan valkokankaalla.

Sliding Doors on syksyksi kääntyneen kesän ehdottomasti parhaimpia rakkauselokuvia. Tavallisen kerrontamuodon täydellisesti hylkäävä elokuva onkin raikas poikkeustapaus sydänten kestävyyttä ja heikkoutta muuten niin perinteisemmin keinoin pohdiskelleiden elokuvien joukossa. Alun hieman haparoiva ja sirpalemainen ote tiivistyy loppua kohti edetessään yllättävän toimivaksi juonen rakenteluksi. Lopulta katsoja suorastaan odottaa, miten ohjaaja pystyy vetämään levittämänsä langat takaisin yhteen. Brittiläinen huumori ja nokkelat viittaukset englantilaiseen elämäntapaan eivät valitettavasti avaudu kaikille katsojille, vaan jäävät tökeröiksi tekohauskuuksiksi. Kuitenkin - jo pelkästään elokuvan poikkeuksellinen kerrontamuoto tekee siitä tutustumisen arvoisen.