Lumotut sisaret valkokangas

Ohjaajaksi halajava Griffin Dunne onnistuu uutukaisessaan tuhoamaan täydellisesti kaikki alkuperäisen tarinan kuningasajatukset. Lumottujen sisarten lumo katoaa lähes alkuteksteillä ja jäljelle jääkin vain kahden todellisen "luonnenäyttelijän", Sandra Bullockin ja Nicole Kidmanin, päämäärättömältä näyttävä haahuilu valkokankaalla. Dunne ei tunnu itsekään tietävän, mitä tehdä saamillaan pelikorteilla, jotka kieltämättä vaativat saajaltaan rohkeaa uhmamieltä ja aimo annoksen pokerinaamaa. Valitettavasti ohjaajalla ei ole näitä hyveitä arsenaalissaan. Arvokorttien jäädessä vastustajille, ohjaaja on mennyt pahemman kerran retkuun pyristelyissään tuulimyllyjä vastaan. Hän yrittää vakuuttaa jokaisen vastustajansa, puhuu itsensä pussiin ja joutuukin lopulta huomaamaan saaneensa pöydästä vain murut pelimerkkien mentyä parempiin taskuihin. Harmiton, kiltti ja elämänmyönteinen, mutta turhan tylsä, tasapaksu ja näkökulmaton vääntö. Lumottujen sisarten siskoksia mahtuukin kolmetoista tusinaan!

Keskuudessamme käyskentelevät Kyöpelivuoren asukit ovat perinteisesti kuuluneet kauhuelokuvien vakiokalustoon, jossa normaalit ihmiset ovat joutuneet pahansuopien kummajaisten taikojen ja loitsujen uhreiksi. Koukkunokkaiset ja näppylänaamaiset noidankuvatukset ja variksenpelättimet ovat kuitenkin kokeneet todellisen muodonmuutoksen: harmaat kehrääjäkiitäjät ja lepakot ovat muuttuneet perhosiksi ja joutseniksi, ilkeys on muuttunut ystävällisyydeksi ja epätavallisuus hyveeksi. Salatiedon ammattilaiset ovat siirtyneet kauhusta komedian ja draaman kenttään.

Hahmojen siirtäminen genrestä toiseen edellyttää kuitenkin vakaata ja harjaantunutta kättä. George Millerin Noidat (1987) tasapainoili oivasti hyvän ja huonon maun rajoilla, Robert Zemeckis tarjosi reilusti yliampuvan kertomuksen kuolleiden naisten ongelmallisesta olotilasta elokuvassa Kuolema pukee häntä (1992), puhumattakaan Tim Burton ja Barry Sonnenfeldin onnistuneista leikittelyistä kauhun ja komedian rajamailla. Griffin Dunne sen sijaan kalauttaa kirveensä kiveen heti alusta. Alice Hoffmanin romaanista elokuvaan on päätynyt vain kehys ja kuori, sisällön jäädessä edelleenkin vain kansien väliin.

Väliinputoaja

Mitä tehdä, jos kirous määrää rakkaimpasi ennenaikaiseen haudanlepoon? Sandra Bullock romantikko-teininoitana ja Nicole Kidman villikko-teininoitana joutuvat kohtaamaan Lumotuissa sisarissa rakkauden mukanaan tuomat ongelmat, kieltäytymisen ja menettämisen tuskan. Tarina saa "kauhulisäystä", kun villikon paha poikaystävä palaa kerta toisensa jälkeen kuolemasta terrorisoimaan muutenkin kovia kokenutta pikkukaupungin pientä noitayhteisöä. Elokuvan mukaan on onneksi olemassa positiivista girl-powerista seestynyttä women-poweria, jonka avulla voi ratkaista suuremmatkin henkimaailman ongelmat... ja parantaa maailmaa noidillekin.

Ja onneksi jokaisessa naisessa asuu pieni noita! Katsojansa älykkyyden törkeästi aliarvioiva alleviivaaminen saa aikaan elokuvan edetessä pahemman laatuisia tuskantuhahteluja. Ohjaajan taakkaa vaikean teeman ohella lisää entisestään päänäyttelijättärien kapoiset ilmegalleriat - muutaman patentti-ilmeen varaan ei voi rakentaa uskottavaa tarinaa, ei edes noidista. Elokuva hehkuukin pinnallisuutta roolihahmojensa kautta.

Lumotut sisaret ei kuitenkaan kaadu vain heikkoihin näyttelijättäriinsä. Ohjaajalta jää tärkeä kysymys miettimättä: tehdäkö kolmas jatko-osa Uinu, uinu lemmikkiin vai Addams Familyyn? Lumotuissa sisarissa Dunne kadottaakin punaisen lankansa ollessaan vielä lähtökuopissa. Hän ei tiedä, mitä on tekemässä ja kenelle. Lopputuloksena on räpellys, väliinputoaja, jolla ei ole varsinaista kohdeyleisöä laisinkaan! Lumotut sisaret on liian "kauhea" perheen pienimmille ja liian tyhmä kosiakseen varttuneempaa yleisöä. Se ei ole tarpeeksi kauhea kiinnostaakseen kauhuelokuvien ystäviä ja se on liian tylsä ja läpinäkyvä hauskuuttaakseen komediasta kiinnostuneita. Elokuva haahuileekin vuoroin vieraissa ja jättää jälkeensä vain tyhjän tunteen. Lumotut sisaret ei rikasta elokuvamaailmaa millään elämää suuremmalla, tai ylipäätänsä millään ihastuksen tai vihastuksen tunteella. Ei mitään ihmeellistä, paitsi käsittämättömän huono lopetus!