Pelimiehen painajainen valkokangas

Alkutekstit leijuvat läpi pumpulisten pilvenhattarien. Tämä on sitä itseään. Romanttista komediajöötiä, jonka aiheuttamiin painajaishuutoihin herää vielä lukuisina öinä.

Hollywoodin tuotantorattaita ei läpiluikureinkaan siirappi tahmi tukkoon. Pelimiehen painajainen oli alkujaan Ben Affleckin varaan rustattu löyhä mukaelma Charles Dickensin klassikosta Saiturin joulu (!), mutta Giglin totaalinen floppaus pisti projektin jäihin vuonna 2003.

Ilmeisesti romanttinen humpuuki on sen lajin ongelmajätettä, että sitä ei voi haudata mihinkään vaan se on pakko kierrättää uudelleen käyttöön. Ainakin Hollywoodissa.

Ben Affleckin puuleuka on nyt korvattu taikinanaamalla nimeltä Matthew McConaughey. Naistenlehtien sivuilla hän on tietysti erinomaisen sulkku könsikäs, mutta edes kahden päivän sängellä miehessä ei ole karismaa kannattelemaan uskottavasti armottoman pilluhaukan ronskia roolia, jollaisena hän Pelimiehen painajaisessa yrittää kekkaloida. Mutta eihän sitä karismaa lopulta tarvitakaan, koska viime kädessä kyse on siitä jokanaisen unelmaisesta pullamössömammanpojasta ja läpi elämän kestävästä ikirakkaudesta.

McConaughey on huippuvalokuvaaja Connor Mead, joka vaihtaa naista siinä missä muut miehet paitaa. Velipojan häissä parantumatonta häntäheikkiä alkavat haamut vaivata ja romanttisen komedian väsymättömän kliseen mukaisesti huitelevasta miehestä koulitaan se rakas aviomies samaisissa häissä niin ikään hyörivälle kunnolliselle naapurintytölle ja nuoruuden ihastukselle (Jennifer Garner).

Aivan elokuvan alkuasetelmissa leijuu vielä pienen pieni mahdollisuus lajityypin konventiot päälaelleen kääntävästä otteesta. Pyyhittäisiinpä häähurlumheilla kerrankin pöytää ja tavailtaisiin edes orastavia epäsovinnaisuuden alkeita kuten Kauheassa kankkusessa.

Mutta ei. Pelimiehen painajainen on lajityyppinsä umpikonservatiivista liirumlaarumia, jossa surutta kupataan romanttisen komedian konventioita vaivautumatta lisäämään sekaan edes hyppysellistä omaperäisyyttä. Muutamat irtonaiset letkautukset eivät tuo tarvittavaa tuoreuden tuulahdusta kaiken ummehtuneisuuden keskelle. Morsiamen isää näyttelevän Robert Forsterin lyhyet monologit elämän totuuksista ovat elokuvan ainoat kaksi hauskaa hetkeä. Ne eivät riitä pelastamaan sataminuuttiselta painajaiselta.