Pässit valkokangas

Grímur Hákonarsonin Pässit palkittiin Cannesin festivaalilla 2015 Un Certain Regard -luokan voittajana. Islantilainen draama yhdistelee saumattomasti mustaa komiikkaa ja suuria filosofisia kysymyksiä. Se pohtii, miten pitkälle toivo riittää, kun tulevaisuus näyttää synkältä.

Vuosikymmenet ovat vierähtäneet siitä, kun veljekset Gummi (Sigurður Sigurjónsson) ja Kiddi (Theodór Júlíusson) ovat puhuneet toisilleen. Vierekkäisillä tiloilla asuvat lammasfarmarit mittailevat ammattitaitojaan pikkukylän vuotuisissa pässienkasvatusgaaloissa. Katkera tappio saa Gummin tarkastelemaan Kiddin arvopässiä tarkemmin ja epäilykset vaarallisesta taudista heräävät. Skrapiepidemian iskiessä koko laakso menettäisi työnsä kahden vuoden ajaksi, jotta tauti varmasti saataisiin kitkettyä laaksosta.

Kun kokonaisen laakson tulevaisuus joutuu jäihin, on farmareiden pakko lähteä etsimään keinoja pärjätäkseen tosiasioiden kanssa. Kylän asukasmäärä alkaa harventua, kun toisille taloudelliset ongelmat alkavat tuntua liian raskailta. Töiden mukana häviää laaksosta myös toivo. Gummi turvautuu rutiineihin ja yrittää käsitellä rationaalisesti tilannetta, kun Kiddi taas valitsee pulloon ja katkeruuteen. Ajatus tulevaisuuden katoamisesta muistuttaa Atom Egoyanin Suloisesta ikuisuudesta (1997), jossa koko kylän lapset menehtyvät koulubussin joutuessa onnettomuuteen.

Gummin ja Kiddin kohdalla menetys ei koske vain heidän elinkeinoaan. Poikamiesten sukutilalla jalostetut lampaat ovat heidän tavoin sukunsa viimeiset. Rakkaudella kasvatetut lampaat ovat heidän perintönsä ja ajatus sukulinjan sammumisesta on raskas isku. Viestikoiran avulla kommunikoivat veljekset joutuvatkin konfliktin kautta kohtaamaan toisensa ja rikkomaan ainakin osin hiljaisuutensa. Elokuvan musta komiikka pulppuilee pitkälti jurojen veljesten välisestä vuorovaikutuksesta.

Pässien harmaasta realismista löytyy Sturla Brandth Grøvlen kameran kautta hiljaista eleganssia. Veljesten välisen suhteen esittämiseen tarvitaan vain muutama kuva ja tilojen jähmettyneestä ajasta kertovat seiniä koristavat menneiden vuosikymmenien kalenterit. Vaivaannuttavan joulupäivällisen komiikkaa on täysin sanatonta, eikä lammaskatrastaan hellästi paimentavan Gummin isällisiä tunteita tarvitse perustella enempää. Vähäsanainen elokuva on todistus myös yhden otoksen ryöstötarina Victorian (2015) kuvanneen Grøvlen ammattitaidosta. Hän tuo elokuvan loppua kohden kasvavaan tunnelmaan jännitettä, jota vahvistaa Atli Örvarssonin musiikki.

Sympaattisten veljesten tarina tuo luminietosten keskelle lämpöä. Muiden antaessa periksi taistelevat miehet tiloillaan oman tulevaisuuden puolesta. Vastassa ei ole kasvoton instituutio vaan oikukas luonto ja siksi epävarmuuden tunne kytee syvässä. Pässit ei laita ainoastaan henkilöhahmojensa uskon tulevasta koetukselle, vaan myös katsoja asetetaan samaan asemaan.