Oblivion valkokangas

Oblivionilla on identiteettikriisi. Sarjakuvan sivuilta ponnistanut Joseph Kosinskin ohjaus haluaisi samaan aikaan olla edes jollain tapaa relevantti scifi-tarina sekä aivot-narikkaan-rahat-tiskiin -muottiin pullahtava kevään ensimmäinen iso elokuva.

Omaperäisesti nimetty sankari Jack (Tom Cruise) ja hänen kylmäkiskoinen työpaikkaromanssinsa Victoria (Andrea Riseborough) keräävät planeetta Maasta resursseja. Post-apokalyptinen juonikollaasi sisältää seuraavat avaintapahtumat: ulkoavaruuden konnat, räjäytetyn kuun, ydinsodan ja ihmiskunnan lähes täydellisen paon maasta.

Teknologinen kliinisyys paiskaa näyttävästi kättä hautautuneen infrastruktuurin kanssa. Väribaletti on yhdistelmä Fallout-videopelien ruskeanharmaata likaisuutta ja putipuhdasta valkoisuutta. Mitä lähemmäs ihmisyyttä tullaan, sitä rähjäisemmiksi vaatteet värjäytyvät.

Massiivisuuden spektaakkeliin luottava identiteetin etsintä on valitettavan kiinnostunut peilikuvastaan. Ensimmäinen kolmannes menee aika lailla pelikenttää ja sen sääntöjä esitellessä. Juonenkäänteisiin vihjataan, mutta mitään ei oikeastaan tapahdu. Tämä on ongelma, sillä scifin henki ja elämä, isot ideat, täyttävät pitkään juomapulloja.

On kuin Kosinskin ei olisi ymmärtänyt, että viime vuosisadan scifi-klassikoiden älykkyys ja pohtivuus ei perustu niiden ulkonäköön vaan esitettyihin kysymyksiin ja ajatuksiin. Nätisti kuvatut kohtaukset ovat pitkään hengettömiä, tyhjiä lavasteita ilman tarkoitusta.

Beechin (Morgan Freeman) palopuhe on sekä tarinallinen että laadullinen käännekohta. Se on tosin monien muiden juonenkäänteiden tapaan jopa kiusallisen ennalta arvattava. Toistuvat pyrkimykset rakentaa jalat alta vievää tunnelmaa kaatuvat palikoiden löysään asetteluun.

Scifi-elokuvaksi Obvilion on riisuttu. Viittauksia nyky-yhteiskuntaan on niukasti. Auktoriteettiuskoisuuden kyseenalaistamista ei jaksa näin pinnallisesti pyöriteltynä noteerata, sillä aivan heti vastaan ei tule sellaista amerikkalaista toimintapätkää, jossa alainen ei pomolleen haistattelisi.

Yksi asia tosin tehdään harvinaisen selväksi. Tämä on miesten maailma. Nainen on lähinnä pulu äijän kainalossa. Tiukan paikan tullen ukot hoitavat porukalla homman himaan. Naiset ovat kyllä älykkäitä ja rutiinitilanteissa pystyviä, mutta myös petollisia, herkkiä ja riskinottoa välttäviä pesänvartioita.

Olisi mielenkiintoista lukea Oblivionin käsikirjoituksen alkuperäinen luonnos. Kauniita kompositioita katsellessa ei voi välttyä ajatukselta, että tässä kohtaa tulisi ehkä pohdiskella jotain muutakin kuin tuotantoarvoja. Tarina etenee liian hitaasti ja vähällä räimeellä ollakseen naputeltu bensaräjähdykset mielessä.

Parituntista ei onneksi ole ahdettu täyteen turhia toimintakohtauksia. Jonkin verran tussareilla paukutellaan, mutta paikkoja ei jatkuvasti laiteta remonttiin ihan vain periaatteen vuoksi. Ei sillä, tylsimmät hetket koetaan lipasrallien aikana. Tunne ja jännitys ovat nollassa, kun lopputulos on selvä jo ennen ensimmäistä laukausta.

Kosinskin täytyy kiittää onneaan, että hän on saanut houkuteltua pääosaan Tom Cruisen. Höpsötkin jaksot rullaavat Cruisen karisman voimalla, vaikka voittajahymy pysyykin piilossa. Roolisuoritus sinällään ei ole mitenkään briljantti, mutta ainakin taskuraketti pitää pliisutkin kohtaukset elossa.