Bad Guy - parittaja valkokangas

Viime vuonna länsimainen kriitikkokunta hämmästeli Kim Ki-dukin kiduksia repivää Saari-elokuvaa. Saari sai osakseen oikeutettua huomiota ja ristiriitaisen vastaanoton. Nyt, kun ohjaajan seuraava teos on tullut Suomessa teatterilevitykseen, kriitikot tietävät mitä odottaa.

Bad Guy (2001) on tarina parittajasta, ilotytöksi kaapatusta opiskelijasta ja heidän suuresta rakkaudestaan. Mutta elokuvan "paha jätkä" ei vastaa länsimaista käsitystä sutenööristä. Hän ei ole niljakas, sliipattu, markkinointihenkinen eikä varsinkaan puhelias - koko elokuvan aikana mies vingahtaa vain yhden sekavan epälauseen. Tytöt joutuvat kauppaamaan itse itsensä. Prostituoitujen jatkuva kimeä kujertelu on tärkeä osa elokuvan äänimaisemaa.

Vaiteliaisuus ja luonnevikaisuus tekee parittajasta sympaattisen sivullishahmon. Hän muistuttaa kaikissa toimissaan enemmän eläintä kuin ihmistä. Hän alistaa, nujertaa, tahraa ja tuhoaa rakastamansa tytön ehdottomasti ja raa’asti. Rujosta ympäristöstään hän erottuu vain sikäli, ettei hän höpötä, valehtele, laskelmoi eikä teeskentele. Hänen rakkaudestaan puuttuu kulttuurin ja kohteliaisuussääntöjen pintasilaus.

Bad Guy ei ole samanlainen prostituution kuvaus kuin Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever (2002). Tässäkin elokuvassa nuoria naisia kyllä alistetaan silmittömästi, mutta uskottavaa dokumentaarista tyyliä, henkilökuvausta tai yhteiskunnallisen epäkohdan analyysia Kim Ki-duk ei tavoittele. Pikemminkin huomio kiinnittyy vinksahtaneiden henkilöhahmojen sisäiseen todellisuuteen.

Kim Ki-dukin elokuvat ovat samanlaisia kuin hänen päähenkilönsä: julmia, pakkomielteisiä ja ehdottomia. Toisinaan teho silti väljähtyy, kun ohjaaja eksyy banaalin taianomaisuuden ja symboliikan maailmaan. Bad Guyssa ei luoda yhtä voimallisia audiovisuaalisia shokkiefektejä kuin Saaressa, mutta skandinaaviselle luterilaiselle katsojalle elokuvan loppumusiikki on mainio yllätys.