Saari kotikatsomo

Melkoisessa hiljaisuudessa on korealaisen ohjaajan Kim Ki-dukin Seom kiertänyt Suomen elokuvateattereita. Ainoat julkisuuden laineet nostatti elokuvassa esitetyt ihmisiin ja eläimiin kohdistuvat väkivaltaiset teot. Ongenkoukkuja syödään, nyljetään lisko, elossa olevaa kalaa leikellään ja lyödään koiraa. Näistä lähtökohdista elokuvaa on pidetty hämäräperäisenä, jopa vastenmielisenä. Ja kieltämättä se onkin vaikeasti lähestyttävä eikä ohjaajan tarkoituskaan ole päästää katsojiaan helpolla. Mutta jos graafisesti hätkähdyttävät asiat kuoritaan päältä pois, mitä sitten jääkään jäljelle?

Rakastajattarensa murhannut mies (Yoo-Seok Kim) saapuu syrjäisen järven rannalle, jossa nainen (Jung Suh) vuokraa pieniä kelluvia mökkejä tarjoillen asiakkailleen myös ruokaa, kahvia ja itseään. Mies on päättänyt tappaa itsensä, mutta luopuu hitaasti aikeistaan sanattoman rakkauden rakentaessa huteraa siltaa kahden saaren, miehen ja naisen, välille. Rakkaus ei kuitenkaan tule ilman mustasukkaisuutta ja tällä kertaa se tekee myös poikkeuksellisen kipeää.

Vaikeasti lähestyttävän Seom-elokuvasta tekee myös se, että kireimmilleenkin jännitettynä tarina pysyttelee hyvin hiljaa. Kim Ki-duk antaa kuvien puhua päähenkilöidensä puolesta maalaten vakailla mutta hitailla siveltimenvedoilla katsojien eteen lohduttomuuden vieraannuttavan kauneuden. Nainen ei puhu sanaakaan eikä mieskään muutamaa repliikkiä enempää. Itsensä ilmaisemisen vaikeus johtaa juuri itsensä ja toisien satuttamiseen, koska ennemmin tai myöhemmin tukahdutetut tunteet ja sanomattomiksi jääneet sanat on ulkoistettava. Elokuvan henkilöt on ajettu mentaalisiin tilanteisiin, joissa epätoivoinen halu tuntea jotakin aitoa tai todellista ilmenee sadistisina tai masokistisina tekoina. Tässä Kim Ki-duk lähenee japanilaista ohjaajaa, Shinya Tsukamotoa. Seomin mottoa - ihminen on saari sekä toisille että itselleen - tuodaan esiin vähäeleisessä tarinassa, mutta ennen kaikkea sitä alleviivataan karhean kauniissa kuvissa. Saaren kauneus ei ole niinkään paikassa, vaan tuon paikan yksinäisyydessä.

Seomin katselukokemus on hätkähdyttävä eikä se ole helppo sen enempää joidenkin kohtausten väkivaltaisuuden kuin kerronnallisen verkkaisuudenkaan vuoksi. Loppujen lopuksi jää vielä hetkeksi epäluuloisena miettimään, että jäikö elokuvasta juuri mitään käteen. Sanattomuus sekä hiljaisena pysyttelevä tarina välttävät kuitenkin kaikkea selkeää ilmaisua, ja viime kädessä jäljelle jääkin vain selittämätön tunne, joka on yhtä aikaa kaunis ja pelottava. Sen edessä jokainen on yksin.