Mosku - lajinsa viimeinen valkokangas

Aleksi Hihnavaara (1882-1938) eli Mosku on aito ja oikea Lapin legenda - korpikuusien kunkku ja porovarkaiden kauhu. Kuten oikean myyttisen sankarin kuvaan kuuluu, on Moskunkin maine ristiriitainen. Sakari Kännön porokeisarista kirjoittama kirja julkaistiin 1992 ja siitä lähtien aihe oli kummitellut tuottaja Asko Apajalahden mielessä. Elokuva aiheesta alkoi hahmottua runsaat viisi vuotta sitten, kun ohjaaja Tapio Suominen innostui asiasta.

Lappi on suomalaisessa elokuvassa ollut vankkumaton kauniiden maisemien, erämaiden ja vapauden tyyssija. Erityisesti komeat maisemat ovat olleet niitä, joilla elokuvantekijät ovat kovasti innoissaan maalailleet valkokankaita. Viime vuosien lappitaltioinneista ainoastaan Kai Lehtisen esikoisohjauksessa Umurissa onnistuttiin maisemakuviin taltioimaan myös tunnetta. Muutoin on Lappi piirtynyt maisemineen valkokankaalle yhtä tyhjänpuhuvana kuin matkailumainosten puleeraukset. Mosku ei tee asiassa poikkeusta parempaan.

Porovarkaita omin käsin erämaiden syleilyyn saattanut Mosku pitää sisällään kaikki ainekset suureen myyttiseen sankaritarinaan. Todellisesta henkilöstä elokuvalegendan luominen ei ole yksiselitteistä. Viime aikoina suosittujen historiallisten henkilöiden elämäkertaelokuvien tekijöitä on, Halosta ja Pölöstä kenties lukuun ottamatta, piinannut pakonomainen tarve eksaktin eeppiseen historiakuvaukseen tarinan ja sen visualisoinnin kustannuksella. Elokuva on aina visualisoitu kertomus ja ilman rohkeaa persoonallisuutta se kuolettaa katsojansa mielikuvituksen.

Mosku on suurella ammattitaidolla tehty elokuva, mutta sitä vaivaa latteus ja mielikuvituksettomuus aina musiikkia myöden. Elokuva on pilkottu eri vuosikymmeniin mustilla välikuvilla, mikä hajottaa kerronnan sujuvuutta. Kaksituhatluvun audiovisuaalisessa kulttuurissa ratkaisu ei ole kovinkaan toimiva vaan alleviivaa historiallisuutta täysin turhaan ja häiritsevästi. Moskun henkilökuvaan ei tarinan avulla saada syvyyttä ja koko mies pysyy valkokankaalla elossa vain Lehtisen yrmeän roolitulkinnan ansiosta. Elokuvan nimen antama lupaus "lajinsa viimeisestä" ei täyty.

Elokuvassa ei hyödynnetä valkokangasta kuin maisemien maalailussa. Metsään viety kamera kuvaa puita, mutta ei näe metsää. Koko taianomainen erämaa jää vain kulissiksi värittömälle henkilötarinalle. Suomessa tuntuu olevan vain kourallinen ohjaajia, jotka osaavat hyödyntää valkokangasta. Liekö tähän syynä se, että suurin osa elokuvantekijöistä tekee leipätyönsä televisiossa, joka on kuitenkin täysin oma ja rajallisempi formaattinsa valkokankaaseen verrattuna. Tässäkin tapauksessa koko komeus olisi toiminut paremmin historiallisena televisiosarjana, jona Mosku tullaan näkemäänkin. Taloudellisesti on täysin ymmärrettävää, että samasta materiaalista tehdään niin elokuva kuin televisiosarjakin, valitettavasti elokuva vain ajautuu tällöin ilmaisullisesti rajatumpaan asemaan.

Aihepiiriltään ja ajankuvaltaan Mosku on mielenkiintoinen elokuva. Uskoisin sen kiinnostavan erityisesti niitä katsojia, jotka ovat mieltyneet television epookkisarjoihin ja niiden vähäilmeisempään visuaaliseen kerrontaan.