Miljoona tapaa kuolla lännessä valkokangas

Seth MacFarlane on onnistunut hyppäämään animaatiosarjojen maailmasta koko illan näytelmäelokuviin yllättävän kivuttomasti. Muun muassa Family Guyn luojana tunnettu monilahjakkuus ohjasi ja käsikirjoitti parin vuoden takaisen Ted-hupailun, jossa häntä kuultiin myös nimihenkilön äänenä. Elokuvasta tuli suurmenestys, joten MacFarlanen jatkaminen pitkien elokuvien parissa oli vain ajan kysymys.

Uusi elokuva, Miljoona tapaa kuolla lännessä, saa luvan toimia MacFarlanen ponnahduslautana myös oikean näyttelijän hommiin, vieläpä kerralla päärooliin. Aiemmin hänet on nähty kameran edessä vain pienissä elokuvarooleissa.

Elokuva kertoo MacFarlanen esittämästä pelkurimaisesta lammasfarmarista, Albertista, joka on juurikin pelkojensa vuoksi kyennyt selviämään hengissä villiäkin hurjemmassa lännessä. Pelkurimaisuudesta on siis kiistatonta hyötyä, mutta se ei paimenen tyttöystävälle (Amanda Seyfried) riitä. Nainen jättää paimenen viiksekkään naistenmiehen (Neil Patrick Harris) vuoksi. Kimmastunut Albert haastaa viiksivallun kaksintaisteluun, vaikkei osaa edes ampua.

Sillä välin kaupunkiin on myös saapunut Anna-niminen nainen (Charlize Theron), joka haluaa auttaa Albertia ja opettaa hänet ampumaan. Samalla parivaljakon tunteet toisiaan kohtaan syvenevät. Onni ei ole kuitenkaan pysyvää, sillä pelottava Clinch Leatherwood (Liam Neeson) saapuu kaupunkiin haastamaan riitaa. Odotettavissa onkin taas yksi välienselvittely.

MacFarlane itse on yksi oman elokuvansa suurista heikkouksista. Hänen esittämänsä Albertin funktio on toimia tarinassa nykyajan ihmisen vastineena, joka käyttää suurimman osan valkokangasajastaan vanhan lännen naurettavuuksien kauhisteluun. Dialogin puolesta hahmo on sukua Seth Rogenin esittämille sympaattisille luusereille.

Toisin kuin Rogen, MacFarlane ei kuitenkaan ole kameran edessä erityisen luonteva. Pidemmän päälle tämän siloposkisen höpöttäjän katseleminen alkaa tympiä. Lisäksi elokuvan tarina on aivan pirun kliseinen. MacFarlane ei saa Albertin ja Annan rakkauskohtauksia toimimaan kunnolla ja – ikään kuin hätäratkaisuna – heittää sekaan runsaasti vaivautunutta dialogia, kaihoa ja muuta tavaraa, joka ainoastaan hidastaa elokuvan tempoa.

MacFarlane on jo osoittanut, että hän osaa tehdä hyvää koko illan komediaa. Miljoonan tavan epäonnistumisen syynä voikin olla paljaaksi kaluttu aihevalinta. Siinä missä pilveä polttava nalle tuntui kaksi vuotta sitten raikkaalta idealta, lännenkomedia on yksi genren vanhimmista ja kuluneimmista alalajeista. Lukuisien kuolintapojen lisäksi MacFarlane ei kykene tuomaan lajityyppiin juuri mitään uutta.

Elokuva on parhaimmillaan yksittäisten vitsien aikana. Erityisesti ennen lopputekstejä nähtävä Django Unchained -parodia toimii loistavasti. Kuten MacFarlanen tv-sarjat, tämäkin elokuva on parhaimmillaan pieninä annoksina.